Viimeiset sytostaatit vastaanotettu - Ei koskaan enää, kiitos!

Alkaa olla jo kolmisen viikkoa viimeisestä myrkytyksestä, mutta vasta nyt alan olla siinä kunnossa, että kykenen muuhunkin kuin välttämättömien ja pakollisten asioiden tekemiseen. Mitä pidemmälle sytojaksoni eteni, sitä hitaammaksi palautuminen kävi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei kroppani olisi kestänyt enää yhtään tiputusta. Pää olisi ehkä just ja just kestänyt vielä kerran. Onneksi sitä ei tarvinnut testata.

Sen verran rutiiniksi ja voimasyöpöiksi nämä sytoreissut ovat käyneet, että pientä lipsumista alkoi jo olla havaittavissa. Järkevästi olin miettinyt hakevani lähtiessäni lähikaupasta vähän evästä minulle sekä äidilleni, joka tulisi syöpikselle suoraan Savon-bussilta. No, eväät muistin käydä, mutta hyvän matkaa Turunväylää ajettuani huomasin jättäneeni insuliinit kotiin. Se niistä pasteijoista ja suklaista sitten. Ja koko lounaasta. Paria tuntia pidemmät ravinnottaolot saavatkin nykyisin aikaan mukavan öklötyksen, joten sitä sitten vahvistamaan CEF:n vaikutusta. Tämä huono olo alkoikin hiipiä jo heti kaupalta lähdettyäni, ja hyvä niin, sillä siitä kerkesin vielä hyvin kääntyä takaisin kotitielle hakemaan unohtamani pahoinvoinnin estolääkkeen. Tällä kerralla en olisi päässyt muita syyttelemään.

Vika sytokerta oli oikeastaan kuin mikä tahansa aiempikin. Ei fanfaareja eikä juhlan tuntua, vaan enemmänkin vastenmielistä raahautumista tippatelineen viereen ja parin tunnin kuluttua siitä pois. Olin vähän pettynyt. Tätähän olisi tavallaan voinut vähän alleviivatakin, mutta ainakin omat voimani olivat jo sen verran vähissä, ettei voitontansseihin, saati niiden järjestämiseen, liiemmin löytynyt energiaa. Samoin oloni oli sen verran huono, että juhlasamppiksetkin olisivat jääneet juomatta.

Siellä sitä sitten tippa kädessä istuskeltiin reippaina siihen saakka kunnes äitini astui huoneeseen. Sitten olikin hyvä hetki avata kyynelkanavat, kun oli olkapää johon nojata, ja sydän, joka oli valmis ottamaan vastaan kaiken sen ahdistuksen, tuskan, voimattomuuden ja pahan olon, jota pienestä ihmisrauniosta oli pulppuamassa. Ja kyllähän tuo taas pikkuisen helpotti. Tiedän toki, että jokaisen tuska on oma ja todellinen kullekin, mutta tunsin, kuten viisitoista vuotta aiemminkin, pienen häpeän poikasen siitä, että itken omaa kohtaloani ja pahaa oloani huoneessa, jossa kaikilla muilla potilailla on selkeästi huonompi tilanne kuin itselläni. Niin, viisitoista vuotta sitten, kun olin sairaalassa tuoreena diabeetikkona, itkin salaa tyynyyni, ettei syöpää sairastava vierustoveri olisi kuullut. Samalla lohduttauduin sillä, että luojan kiitos minulla ei sentään ole syöpää! Nyt en kuitenkaan osannut lohduttautua sillä, ettei minulla sentään ole uusiutunutta syöpää, tai että onneksi minä muistan ja ymmärrän missä olen, miksi ja mitä minulle tehdään.

 Jos jäi tarjoilut tiputuksen aikana laihanpuoleisiksi syömisen osalta, jäi myös juomapuoli vähän heikonlaiseksi. Tiputuksen aikana olisi hyvä nauttia vettä sekä imeskellä jääpaloja tai -murskaa mm. suun limakalvovaurioiden pienentämiseksi. Itselläni vaan on tullut jo stoppi vastaan noiden vesien ja jäiden osalta. Pelkkä niiden näkeminen pyöräytti vatsalaukun sisällön muutaman kerran vastapäivään. Tuo veden ja jään assosiointi sytostaatteihin ja niiden aiheuttamaan kuvotukseen on niin voimakas, etten vielä tälläkään hetkellä pysty juomaan vettä saati laittamaan jäitä juomaani. Myös jäänhakkaushommat kotipihalla täytyi lopettaa, ei pelkästään käsikivun vuoksi, vaan siksi, että meinasin oksentaa lohjenneiden jääkimpaleiden päälle. Hieman oli hankala tilanne myös tuossa männä päivänä, kun yritin Esikolle selittää, miksen pysty hänen kanssaan lumi-jää-loska-vesileikkejä pihalla leikkimään. Niin noheva ja skarppi ihmisenalku kuin hän onkin, arvelen, ettei hänen työkalunsa aivan riittäneet tämän asian aukottomaan ymmärtämiseen. "Äidille tulee paha olo lumesta ja jäästä. Just! Huonoin selitys leikistä kieltäymiselle ever!"

Ohi on! En voi sanoa, etteikö tuntuisi missään, mutta pari hymyä pystyi vielä irrottamaan itkun ja kortisonin turvottamille kasvoille.

Vikat sytot siis takana. Jee! Kirjoittelen, jahka ennätän, erillisen tekstin tämän hetken voinnistani. Sen puimiseen ei voimat eikä aika enää tällä erää riitä, sillä päivän kauneusunistani en aio luopua. Huomenna starttaa sitten kolmas ja neljäs laji elikäs sädehoito sekä hormonihoito. Myös niiden osalta palaan asiaan.

Ai niin, sen verran kokonaisvaltaista hommaa tämä syövän hoito on ollut, että jopa Google Maps on nimennyt työpaikakseni osoitteen Haartmaninkatu 4. Niin että epäilijoille tiedoksi: ei tämä mitään pelkkää lomailua ole ollut. ;D