Sairausloman vikat päivät - Minne se puolivuotinen katosi?

Ja yhtäkkiä hän huomaa, että puoli vuotta on kulunut. No, ei tämä nyt ihan yhtäkkiä ole mennyt tämä sairausloma, mutta täytyy myöntää, että vaikka tuo puolivuotinen tuntui sairausloman alussa lähes mahdottomalta ajalta käsittää ja vaikka töihinpaluuta on odottanut useimmiten kuin kuuta nousevaa, ilmestyi tämä loppusuora nyt kuitenkin jotenkin vähän äkkiä. Tänä aamuna muista syistä laitetun herätyksen soidessa hieman ennen kukon (ja lasten) laulua tunsin hetken aikaa sitä tuttua ärsytystä: Nytkö jo? En kestä! Vielä viis tuntia, pliis. Ja samalla tuntui niin ihanalta saatuani taas maistiaisen siitä tutusta, toisinaan ärsyttävästä ja tylsästäkin arjesta, johon olen pikkuhiljaa pääsemässä palaamaan. Jes!

Sädetyksistä olen päässyt nauttimaan nyt puolentoista viikon ajan, ja se homma onkin sujunut kaikin puolin kiitettävästi. Aikataulut pitää, homma toimii ja on nopeasti ohi, mutta toisaalta ainakin minun hoitokoneen porukalla tuntuu olevan aikaa ja mielenkiintoa tarvittaessa myös pysähtyä potilaan kanssa tuumailemaan ja selvittämään asioita. Hienosti onnistui myös hoitoaikojen päivittäminen parhaiten minun päiviini sopiviksi. Huikeeta!

Sädehoidosta ei ainakaan vielä ole tullut mitään oireita, ja toivottavasti ei liiemmin tulekaan. Näinhän olin tainnut aiemmin jo vähän päättääkin. Olo on muutenkin ollut kerrassaan mainio, kun pian ensimmäisten sädepäivien jälkeen huomasin, ettei minua ollut etonut sinä päivänä lainkaan. Eikä edellisenäkään. Ällötys-ellotukset näyttäisivät siis olevan taaksejäänyttä eloa. Samoin väsymykseni tuntuu olevan nykyisin enää sitä ns. normaalia väsymystä, josta olen saanut nauttia enemmän ja vähemmän ainakin niin kauan kuin meidän perheessä jäseniä on ollut enemmän kuin kaksi. Myös fyysinen kunto on osoittanut elon merkkejä. Jo noin viikon ajan olen pystynyt vetämään keuhkoni täyteen ilmaa ongelmitta, ja hienosti olen pysynyt pikku pyöräilijän perässä pihateillä ja lähilenkkipolulla. Paluu normaaleihin olotiloihin tai ainakin niitä kohden on alkanut tapahtua monella eri saralla. Käyttämäni vertaus uudelleensyntymiseen sisältääkin näin ollen ihan vankan totuuspohjan.

Kevät on uuden alun ja kasvun aikaa. Mikäpä olisikaan parempi vuodenaika toipumisen aloittamiselle kuin tämä. Kilpasille ruohon, silmujen ja leskenlehtien kanssa ovat lähteneet hiukseni. Kolme viikkoa sitten, noin kaksi viikkoa viimeisestä tiputuksesta, höyläsin viimeisen kerran "myrkkyhaituvani" pois päästäni. Halusin aloittaa kasvatusoperaation puhtaalta pöydältä (kaljulta). Siitä alkoikin sitten kiivas ja malttamaton hiustenkasvattaminen, jolle ei loppua näy. Monelle olen varmaan edelleenkin kalju, mutta itse en voi kuin ihastella tätä uuden kasvun voimaa ja päivä päivältä silminnähden pidempiä hiuksiani. Pariin viikkoon en ole peittänyt päätäni muuta kuin lämmitystarkoituksessa pipolla. Äärimmäisen vapauttavaa! Kun hiustenlähdön aikoihin olin ollut lähes vakuuttunut palaavani töihin peruukki päässä, tuntuu ajatus tällä hetkellä tosi vieraalta. Enhän ole käyttänyt koko peruukkia käytännössä lainkaan. Ja koska kuumat aallot pitävät huolen siitä, että vain häveliäisyys (okei, ehkä myös toisten kunnioitus) estää minua viettämästä päiviäni ilman rihman kiertämää, ei myöskään huivien tms. käyttö töihin palatessani innosta. Sinnepä siis kuitenkin palailen sorvin ääreen päätäni peittelemättä. Voidaanpahan sitten yhdessä tehdä oppilaiden kanssa kevätseurantaa myös hiusteni kasvun osalta, kasvatusalan ammattilainen kun olen. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, vähintään!

Aamuisin hän rientää peilin eteen ihastelemaan yön aikana tapahtunutta hurjaa muutosta, uuden kasvun voimaa. Sitten hän piirtää itselleen kulmat, rajaa silmät ja on valmis ottamaan vastaan uuden päivän. Tässä kolmen viikon kasvatustyön tulos.

Siinä, missä toipuminen on monelta osin päässyt kovaan vauhtiin, pieni, onneksi lähinnä vain kosmeettinen, takapakki tuli vastaan, kun tajusin reilu viikko sitten sekä kulmakarvojeni että ripsieni harventumisen. Kauan ne olivatkin jaksaneet päässä kiinni sinnitellä, koko sytojakson ajan ja pari viikkoa päällekin, mutta päättivät nyt sitten kuitenkin lähteä. Tällä hetkellä kulmakarvoja ja yläripsiä on siellä täällä, ja alaripsiä vasemmassa silmässä noin viisi kappaletta. Oikean silmän kaksi tarkoin vaalittua viimeistä alaripseä menetin viime perjantaina hurjan Lapsimessuilla vietetyn päivän päätteeksi. Sen verran on tässä matkan varrella joutunut totuttelemaan yhteen jos toiseen asiaan, niin näkyvään kuin tuntuvaan, että eipä tämä naamakarvattomuus tässä enää kovin suuria intohimoja jaksanut nostattaa. Uusiutuva luonnonvara. Eivät tosin taida nämä haituvat enää ennättää kilpasille leskenlehtien kanssa, mutta ehkäpä vielä voikukkien keralla pääsevät ottamaan toisistaan mittaa.

Tämä kirjoitus näyttäisi saaneen kuin vahingossa sen verran positiivisen sävyn, että taidan jättää omaan kirjoitukseensa aiheet kipeä, myrkytetty käsi sekä hormonihoidot. Niissä saattanee olla enemmän turhautumista ja muita negatiivisia tuntemuksia, joten en taida haluta ajatella niitä näin kauniina päivänä. Aurinkoa!