Käsikipuja ja kuumia aaltoja

Tässäpä tulee nyt lupaamani päivitys liittyen käteeni sekä hormonihoitojen aloitukseen. Tätä tekstiähän aloin kirjoittaa jo pari kuukautta sitten, mutta se jäi, kun olikin yhtäkkiä niin kiire. Kiire elää ja sen sellaista. Siinä kiireen - tai elämän - keskellä myös sillä hetkellä päälimmäisenä vaivana ollut käsikipu alkoi hälvetä, ja käden tämänhetkisestä tilasta ei enää saisi kokonaista blogitekstiä keksimälläkään. Onneksi on vanhoja mitä kaivella, joten yritän tässä muistella hiukkasen, mitä ongelmaa tuon käden kanssa olikaan.

Käsikipu sekä hormonihoidon mukanaan tuomat kuumat aallot olivatkin toukokuusta lähtien ainoita varsinaisia "jäänteitä" syöpähoidoistani, sillä varsinkin sytostaattien aiheuttama laaja oirekirjo lähti harvenemaan yllättävän nopeasti. Jopa niin nopeasti, etten varmaan kaikesta ole ennättänyt mainitakaan, ja - luojan kiitos - monet olen ehkä jo unohtanutkin, vaikka siinä hetkessä päällä ollessaan ne tuntuivat iskostuneen kehooni ja mieleeni loppuelämäkseni. Aika onneksi kultaa muistoja ja parantaa haavoja.

Olen tosiaan tainnut jättää kirjoituksissani vähemmälle huomiolle käteni, mutta siellä se on tullut tukevasti - ja kipeästi - mukana. Ja kyse on siis tällä kertaa ollut vasemmasta kädestäni eli siitä ns. terveestä kädestä, jonka puolelta imusolmukkeita ei poistettu. No eihän tämäkään käsi nyt enää terve ole, sillä raukka on joutunut ottamaan vastaan aikamoisen annoksen elämää suurempia myrkkyjä. Vaikka tiputussuonia vaihdeltiin, tuli kädelle kuormitusta ihan omiksi tarpeiksi, ehkä jopa vähän ylikin, sillä leikatun puolen käsi on ja pysyy pannassa kaikenlaisille pistelyille sun muille. Jonniimmoinen yliannostus siis raukkaparalle.

Varsinaiset käsikivut alkoivat heti toisen CEF:n jälkimainingeissa. Aluksi suonet olivat kipeitä. lähinnä tiputuskohdasta, mutta levisisvät pitkin suonia laajemmalle. Samoihin aikoihin alkoivat kivut myös kyynärpäässä sekä sen ympärillä olevissa lihaksissa. Käsivarren suonet alkoivat kiristyä ja kovettua, ja lopulta suonilla olisi pienen virityksen jälkeen saanut soitettua vaikka Paranoidin. Jotakin kuulopuheita olin käden kipeytymisestä painanut muistiini, joten ihan yllätyksenä kipuilu ei tullut. Sen sijaan yllätyksenä tulivat hoitohenkilökunnan monenkirjavat näkemykset aiheesta. Varsinkin kyynärpään luukivut samoin kuin lihaskivut eivät ilmeisesti olleet tyypillisiä oireita, joten jouduin toistuvasti asiasta puhuttaessa korjaamaan, että pääkipu ei ole suonissa. Koska nämä epätavanomaisemmat kivut aiheuttivat pienoista ihmettelyä tai ainakin tuumailua hoitohenkilökunnassa, oma oloni alkoi muuttua epävarmemmaksi. Yksi taho oli sitä mieltä, että odotellaan, "kyllä se siitä", vaikka kipu ei ihan siellä olekaan, missä pitäisi. Toisen kanssa taas päädyimme tutkimaan vähän lisää, ja pääsinkin käteni kanssa ultrattavaksi erään sädehoitokerran päätteeksi. Ultrassa ei näkynyt tukoksia, enkä osaa sanoa, etsittiinkö mitään muuta. Muutaman suonen lääkäri totesi niin litistyneeksi, ettei niistä ollut käyttöön. Tuo ultraus ei siis tavallaan tuonut mitään selvyyttä asiaan. Erään lääkärin määräämästä viikon buranaisesta hevoskuurista ei ollut siitäkään apua, ei oikeastaan edes hetkittäistä, joten epätoivo alkoi jo hiipiä mielen perukoilta etualalle. Lopulta pari vakuuttavaa ja selkeää keskustelua lääkärien kanssa selkeytti käsitystäni käteni tilasta siinä määrin, että pystyin jättämään aiheen (ja käden) sivulle odottamaan toipumista.

Kipeän ja käyttörajoitteisen raajan - tai oikeastaan kahden - kanssa eläminen sujui kuitenkin aika vaivattomasti. Tietyt asiat olivat toki ulottumattomissani, mutta monta arjen asiaa sain hoidettua pienillä vippaskonsteilla. Tietyt asennot tai liikkeet olivat hyvin kivuliaita, joten esimerkiksi sähköhammasharjan käynnistyksen opettelin tekemään tietyssä asennossa. Välillä käsi oli kipeä levossakin, joten sen käyttäminen ei sinällään kipua aiheuttanut. Siksipä pyrin käyttämään sitä mahdollisimman monipuolisesti, vaikka rajoitukset kivun vuoksi olivatkin laajahkot.

Jossain vaiheessa kuukauden töissäolon ja kesäloman vauhdikkaan aloituksen jälkeen huomasin, että tietyt toiminnot olivatkin alkaneet sujua vaivattomammin, ja kipuilu oli alkanut vähentyä. Ensin kivut ja myöhemmin tuntemuksetkin katosivat suonista, sitten lihaksista. Kyynärpää muistuttelee edelleen toisinaan olemassaolostaan ja raskaat kantamukset delegoin edelleen toisten hoidettaviksi, mutta esimerkiksi pelailu säbämaila kädessä alkanee jo pikkuhiljaa luonnistua. Saa nähdä uskaltaudunko syksymmällä näyttämään nenääni ihan treeneihin asti. Ehkäpä tästä saadaan vielä ihan kelpo peli. Ainakin riittävän hyvä. Se kelpaa miulle.

Tässä vähän aiheen vierestä, mutta mielestäni mainitsemisen arvoinen asia: tämänhetkinen kampaukseni. Viimeisimmästä (ja toivottavasti viimeisestä) pään höyläämisestä 4kk, ensimmäinen kampaajakeikka takana. Päällä vielä jäänteitä hassun hauskoista vaaleista raidoista, joiden värisenä hiustenkasvu alkoi.

Sitten niihin otsikon lupaamiin toisiin oireisiin, jotka eivät valitettavasti taida jättää rauhaan ihan yhtä helposti kuin käsikivut. Samaan aikaan sädehoitojen kanssa aloitin päivittäin tablettina otettavan Tamofenin sekä kerran kuukaudessa vatsaani implanttina asennettavan Zoladexin. Antiestrogeenihoito estää siis hormonin pääsyn mahdollisiin syöpäsoluihin, joiden jakautumista estrogeeni minun tapauksessani vauhdittaa. Uusiutumisriskin vuoksi siis tätäkin lajia tässä pakerretaan läpi.

Uskoisin, että moni vaihdevuosiajan saavuttaneista ja läpikäyneistä sankarittarista pystyy jollain tapaa samaistumaan oireisiini. Itse en ole selvinnyt millään lempeillä laineilla, vaan olen saanut ja saan edelleen tuta kunnon kuumia aaltoja. Hikoilu on hikoilua, mutta kuuman aallon yllättäessä ollaan ihan toisenlaisella tasolla. Tunne alkaa sisältä, aivan kuin sisuskalujen lämpötila nousisi kymmenillä asteilla. Pian kuumotus siirtyy ihoon, mikä alkaa usein näkyä myös päällepäin kasvojen muuttumisena (tuli)punaisiksi. Ja vaahtopääksi laineen päälle alkavat isot hikikarpalot valua pitkin ohimoita, niskaa, kaulaa, rintaa... Tunne on toisinaan hyvinkin tuskainen, mutta onneksi nimensä mukaisesti on myös odotettavissa aallon lailla poismeneväksi.

Aallot tulevat useita kertoja päivässä, ja tietenkin myös yöllä. Niistä on tullut osa arkeani, joten ne saavat tätä nykyä minulta aiempaa vähemmän huomiota. Arjen menossa olen yrittänyt keksiä pieniä muutoksia oloni helpottamiseksi. Suosin ilmastoituja tiloja, ja tänä superhellekesänä lempipaikoikseni ovatkin valikoituneet auto sekä oma koti, jonka ihana armas ilmalämpöpumppu on pitänyt ihastuttavan viileänä koko kesän. Jos en muutenkaan ole niin keinokuituja suosinut, tätä nykyä pyrin pukeutumaan vain luonnonkuituihin, mieluusti kevyisiin sellaisiin. Vaatteiden värin pyrin valitsemaan niin, etteivät ne näytä ihan törkeiltä kastuessaan, sillä kyllä, hikoilu kastelee vaatteet ihan oikeasti. Luojan kiitos tämä hikoilu ei ole mitään hirveän haisevaa sorttia! Öisin en enää herää niin usein aaltoihin, onneksi. Tai no tavallaan. Toisaalta tottuminen ja reagoimattomuus yöhikoiluun on riskaabelia, sillä yöhikoilu on minulla merkki myös yöllisistä hypoglykemioista eli alhaisista verensokereista. Siinä, missä olen aiemmin ollut herkkä jopa nukkuessani huomaamaan verensokerin laskun, nykyisin saatan vasta aamulla verensokerisensorini keräämästä yöllisestä datasta huomata, että verensokerini on ollut yön aikana liian alhaalla. Onneksi toistaiseksi oma keho on tehnyt tehtävänsä verensokerin nostossa, mutta ei tämä varsinaisesti niin luotettavalta järjestelyltä tunnu, että tämän varaan mielelläni terveyttäni jättäisin.

Hikoulusta selviää ja sen kanssa oppii elämään. Kaikkeen tottuu, esimerkiksi nukkumaan märässä sängyssä. Kyllä, minusta on tullut kovan luokan yökastelija. Tottuminen onkin ihan lohduttavaa, sillä toisin kuin monet luonnollisista vaihdevuosioireista kärsivät naiset, olen pitkälti oireiden hoitomahdollisuuksien ulottumattomissa. Siinä, missä vaihdevuosioireita, niin fyysisiä kuin psyykkisiä, hoidetaan hormonikorvaushoidolla, hormonipositiivisen syövän ollessa kyseessä tuota mahdollisuutta ei ole. Ja ihan oikeasti, tällä hetkellä tuo hikoilu on yksi pienimmistä murheistani. Voi kuinka vähän tiesikään hän, kun pari kuukautta sitten kuumia aaltojaan tuskaili, ja murehti siitä, että joutuu niistä kärsimään mahdollisesti vielä vähintään viisi vuotta. Antaisin mitä vain, jos tuo voisikin olla ainoa ongelmani. Tällä hetkellä päälimmäisenä huolenani on oma psyykkinen jaksaminen, mille ei mitkään laineitten liplattelut vedä vertoja. Mikä tuska on omasta päästä ja mikä ahdistus purkista? Sitä en tiedä. Konkreettisten hoitojen loppuminen oli saavutus, mutta toisaalta jätti minut tietyllä tapaa tyhjän päälle epävarmuuksineni ja pelkoineni. Olin osannut odottaa, että jossain vaiheessa oma mieli tulee järkkymään, ja siksi olinkin jo suunnitellut lähteväni tuota asiaa hoitamaan syksyn tullen kun arki pyörähtää käyntiin. No, tavallaan myöhästyin. Tuo romahdus tulikin äkisti, lähes varoittamatta. Nyt mennään päivä tai oikeastaan hetki kerrallaan. Olen tosi kiitollinen lähipiirille sekä eri yhteistyötahoille joustavuudesta, mikä on tehnyt tästä kaikesta ehkä himppusen siedettävämpää, vaikkei se pahimmalla hetkellä siltä tuntuisikaan.

Mielen asiat ovat aivan erilaisia käsitellä ja jakaa toisten kanssa kuin fyysiset ongelmat. Olen jakanut avoimesti elämääni syövän näkökulmasta, konkreettisista hoidoista, ja kai vähän tunnoistanikin. Se on ollut voimaannuttavaa, ja olen nauttinut asian käsittelystä kirjoittamalla täällä itselleni, teille läheisille ja myös mahdollisille vertaissairastajille. Nyt kuitenkin olen tilanteessa, jonka hoitamisessa julkinen jakaminen ja puiminen ei tule olemaan voimavara vaan päinvastoin. Tämän vuoksi kirjoittaminen tänne tullee vähentymään reilusti, joskin se on vähäistä jo ollutkin tässä kesän ajan (joka muuten on ollut paras kesä ikinä! Kiitos rakkaat ja tärkeät! <3 ). Toki tulen jatkossakin tänne pistäytymään ja jakamaan kuulumisia. Mm. loppukuusta tapaan plastiikkakirurgin, ja voi olla, että tuosta käynnistä jää käteen jotain kirjoitettavaakin. Muutoin aloitan / jatkan toipumistani pienin askelin lähipiirini, tärkeimpieni tukemana. Kiitos, rakkaat, että olette siinä! <3