Puolivälin pulinoita
Toisinaan elämässä tulee jaksoja, jolloin ajankulusta on vaikea saada selkoa. Asiat ja päivät tuntuvat etenevän vauhdilla niin, ettei mukana tahdo pysyä. Tai sitten huomaat, että taaksesi on jäänyt ajanjakso, jonka pituutta ja sisältöä sinun on vaikea muistaa. Aivan kuin olisit elänyt ja edennyt pätkän elämästäsi robottimaisesti sumussa. Jokainen varmaan myös tietää mistä puhutaan, kun sanotaan ajan matelevan. Näitä kaikkia on mahtunut viimeiseen neljään kuukauteen minunkin elämässäni.
Diagnoosin saatuani elin useimmiten hetkessä miettien samalla sitä, että elämäni päivät olisivat mahdollisesti hyvinkin vähissä ennakko-oletuksistani (toiveistani) poiketen. Alun epätietoisuus oli vähän vaikeuttamassa tilanteen hahmottamista, mutta tartuin hanakasti aina seuraavaan konkreettiseen oljenkorteen, joka vain suinkin auttaisi ajankulun sekä ehjemmän kokonaiskuvan hahmottamisessa. Viikko seuraavaan lääkärikäyntiin, viikko leikkaukseen, siitä sitten kuuden viikon saikku ja sit lääkitys jne. Tuossa vaiheessa lähinnä päiviä laskiessani minun oli vielä vaikea ajatella tätä kaikkea kokonaisuutena. Sellaisena, joka alkaa jostakin, sisältää tiettyjä juttuja ja lopulta päättyy johonkin. Johonkin, jonka jälkeen vielä mieluusti pääsisin jatkamaan elämääni. Ajan mittaan toki sain tietää, mitä seuraavana tulisi tapahtumaan, ja esimerkiksi huhtikuun loppuun kirjoitettu sairauslomani helpotti ajan ja asioiden hahmottamista. Yksi ratkaiseva tapaus oli myös ennusteiden kuuleminen, joka antoi mahdollisuuden alkaa pikkuhiljaa uskoa siihen, että selviän. En osaa sanoa, missä vaiheessa se tapahtui, mutta tosiaan joku kaunis (?) päivä tässä tajusin, etten ollut moneen aamuun herännyt siihen ajatukseen, että miulla on syöpä, tähän varmaan kuolen. Sivuosaan jäit, siitäs sait! Ainakin noina hetkinä.
En nyt lähde sen enempää spekuloimaan tulevaisuutta tai edes syöpäni tulevaisuutta, mutta koska asioiden pilkkominen ja asettaminen aikajanalle kuitenkin avittaa tässä elämässä, minulla on tarve sijoittaa itseni tällä hetkellä, tänä kirkkaana pakkaspäivänä, puoliväliin. Sitä kun ei tiedä onko sitä maalia tämän syövän kanssa olemassa, nautitaan näistä etapeista sitten. Puolivälissä koen olevani siksi, että alkukaaoksen jälkeen olen saanut elämäni jotenkuten soljumaan, ja päässyt osittain nauttimaan myös niistä elämäni perusasioista, joita oli ennen syöpää. Tiedän nyt, että minulla on mahdollisuus päästä taas joskus elämään "normaalia" elämää. Toisekseen, kävin viime keskiviikkona nauttimassa kolmannen myrkkymaljani, mikä tarkoittaa sitä, että edessä on enää kolme kertaa tuota elämän eliksiirin syöttämistä suoneen. Nyt kun vielä nämä viime kerrasta aiheutuneet olot tästä helpottavat kokonaan, niin rajapyykki on vahvasti ylitetty. Makuaistini palannee ensi viikon loppuun mennessä, jolloin olisikin tarkoitus juhlistaa tätä hyvän ruuan, paremman juoman ja parhaan seuran kera.
Puoliväliin päästyä voi sanoa olevansa jo voiton puolella, eikös vaan? Sitten jos vielä miettii asioita, joita on voinut jättää jo taakse, ollaan vielä pidemmällä. Niin mahtava fyssari kuin minulla olikin, toivon, ettei enää tavata. Käteni kiristykset tuntuvat olevan menneen talven lumia, ja koska turvotuksetkaan eivät ole jaksaneet lähteä etenemään, voi olla, että minun ja Iidan yhteinen taival on nyt päättynyt. Tackar! Toinen asia, jolle olen heittänyt hyvästit on haavahoidot. Kävin tänään Töölön haavapolilla hakemassa luvan joulusaunaan. Vihdoinkin! Eihän siihen mennyt kuin vajaat kolme kuukautta, että saatiin selän haava umpeutumaan. Diabetes, pitkä leikkaus ja sytostaatit eivät vissiin ihan parhaat mahdolliset jouduttajat tässä paranemisessa ole olleet. Kiitokset ammattitaidosta ja asiakkaan kohtaamisesta siis myös Lisbethille sinne Töölön sairaalan plastiikkakirurgian polille. Näitten jäähyväisten myötä myös leikkaus on siirtynyt vahvemmin menneeseen. Tokihan jo nuo arvet sekä käden ja selän tuntemukset tulenevat aina muistuttamaan siitä, ja jatkoa kosmeettisella puolella on myöhemmin luvassa, mutta kyllä minä koen vahvasti, että tuo leikkauskin on nyt ollutta ja mennyttä, kun ei tarvitse enää jälkimainingeissa niin velloa. Kohti uusia tuulia siis!
Mitähän ne uudet tuulet sitten ovat? No ei ainakaan sädehoitoa, joka alkoi jostain kumman syystä hätyytellä mielenrauhaani. Taisin aiemmin jossain kohtaa kirjoittaakin, että lääkäri syöpikseltä oli varannut minulle sädehoitolääkärille ajan. Missään vaiheessa aiemmin säteilytys ei ollut kuulunut kohdallani keinovalikoimaan, päin vastoin. Jo leikkauksessa oli toimittu niin, että välttyisin sädehoidolta. Tähän asiaan minä en luonnollisestikaan saanut kyseiseltä lääkäriltä selitystä (koska siis mitään syytä sädehoidolle ei lopulta ollut), enkä valitettavasti kahdelta syöpähoitajaltakaan, joilta satuin asiaa tiedustelemaan. Kun viime viikolla sain kirjeen sädehoito-osastolta, oli pakko alkaa toimia. En halunnut odottaa helmikuun lopun lääkärikäyntiä, jolloin asia kuulemma varmasti valottuisi. Mitä jos sama lääkäri osuisi taas paikalle? Tuskin selviäisi. Lopulta sain kuin sainkin asian selvitettyä ihan puhelimitse. En tiedä, enkö vain ole osannut esittää asiaani tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi vaatien, mutta koen, että aiemmat pyrkimykseni selvittää asiaa ovat kaikuneet kuuroille korville. Nyt siis (taas) ollaan vedetty henkselit sädehoitojen päälle. Toivottavasti pysyvästi.
Tässä kirjoittamien asioiden valossa tilanteeni näyttäisi olevan aika mallillaan näin "puolivälissä". Ja niinhän se kyllä kokonaisuutena onkin. Mutta on niitä huonojakin hetkiä. Esimerkiksi nämä olot. Kun ne kaappaa syleilyynsä, ne vie helposti päänkin mukanaan. Ja sitten voi olla kyllä aika tummaa. Kun olin viime viikolla vapautunut tiputuksen jälkeisestä kortisonimaniasta (jonka aikana mm. tein tuplateholla kotihommia, hoidin kuukauden hoidettavat asiat vartissa ja menin ystävän pihalle tekemään lumitöitä, kun omat loppuivat kesken, ja kaikki tämä siis muutaman tunnin yöunilla) tipuin taas. Viikonloppu oli hyvä esimerkki siitä, että riepoteltavana edelleenkin ollaan. Urheasti meillä nautittiin lumisista talvipäivistä, mutta vähän väliä jouduin vetäytymään sohvannurkkaan kerälle kipuilemaan, nukkumaan pahaa oloa pois ihan vain todetakseni herättyäni, että olo on entistä kurjempi. Luistelemaan. Kooma. Hiihtämään. Kooma. Syömään. Kooma. Voimat ei kovin kummoisiin riitä, mutta vielä pahempi on jäädä peiton alle kuuntelemaan kipuja ja miettimään pahaa oloa. Kyllä siinä aika märkänä rättinä omien voimien rajallisuus kasvoille heitettiin, kun yritin kavuta anopin luo ylimpään kerrokseen lapsikultia yökylästä hakemaan. Alkujaankin etanavauhtia edeten jouduin jokaisella tasanteella hiljentämään, välillä ihan pysähtymäänkin. Kun ei keho kestä niin ei kestä. Kun ei jalat vie niin ei vie. Puolivälin tasanteella jo itketti. Prkl! Mut hei, olin jo puolivälissä! Ja lopulta pääsin maaliin. Ähäkutti!
Diagnoosin saatuani elin useimmiten hetkessä miettien samalla sitä, että elämäni päivät olisivat mahdollisesti hyvinkin vähissä ennakko-oletuksistani (toiveistani) poiketen. Alun epätietoisuus oli vähän vaikeuttamassa tilanteen hahmottamista, mutta tartuin hanakasti aina seuraavaan konkreettiseen oljenkorteen, joka vain suinkin auttaisi ajankulun sekä ehjemmän kokonaiskuvan hahmottamisessa. Viikko seuraavaan lääkärikäyntiin, viikko leikkaukseen, siitä sitten kuuden viikon saikku ja sit lääkitys jne. Tuossa vaiheessa lähinnä päiviä laskiessani minun oli vielä vaikea ajatella tätä kaikkea kokonaisuutena. Sellaisena, joka alkaa jostakin, sisältää tiettyjä juttuja ja lopulta päättyy johonkin. Johonkin, jonka jälkeen vielä mieluusti pääsisin jatkamaan elämääni. Ajan mittaan toki sain tietää, mitä seuraavana tulisi tapahtumaan, ja esimerkiksi huhtikuun loppuun kirjoitettu sairauslomani helpotti ajan ja asioiden hahmottamista. Yksi ratkaiseva tapaus oli myös ennusteiden kuuleminen, joka antoi mahdollisuuden alkaa pikkuhiljaa uskoa siihen, että selviän. En osaa sanoa, missä vaiheessa se tapahtui, mutta tosiaan joku kaunis (?) päivä tässä tajusin, etten ollut moneen aamuun herännyt siihen ajatukseen, että miulla on syöpä, tähän varmaan kuolen. Sivuosaan jäit, siitäs sait! Ainakin noina hetkinä.
En nyt lähde sen enempää spekuloimaan tulevaisuutta tai edes syöpäni tulevaisuutta, mutta koska asioiden pilkkominen ja asettaminen aikajanalle kuitenkin avittaa tässä elämässä, minulla on tarve sijoittaa itseni tällä hetkellä, tänä kirkkaana pakkaspäivänä, puoliväliin. Sitä kun ei tiedä onko sitä maalia tämän syövän kanssa olemassa, nautitaan näistä etapeista sitten. Puolivälissä koen olevani siksi, että alkukaaoksen jälkeen olen saanut elämäni jotenkuten soljumaan, ja päässyt osittain nauttimaan myös niistä elämäni perusasioista, joita oli ennen syöpää. Tiedän nyt, että minulla on mahdollisuus päästä taas joskus elämään "normaalia" elämää. Toisekseen, kävin viime keskiviikkona nauttimassa kolmannen myrkkymaljani, mikä tarkoittaa sitä, että edessä on enää kolme kertaa tuota elämän eliksiirin syöttämistä suoneen. Nyt kun vielä nämä viime kerrasta aiheutuneet olot tästä helpottavat kokonaan, niin rajapyykki on vahvasti ylitetty. Makuaistini palannee ensi viikon loppuun mennessä, jolloin olisikin tarkoitus juhlistaa tätä hyvän ruuan, paremman juoman ja parhaan seuran kera.
Puoliväliin päästyä voi sanoa olevansa jo voiton puolella, eikös vaan? Sitten jos vielä miettii asioita, joita on voinut jättää jo taakse, ollaan vielä pidemmällä. Niin mahtava fyssari kuin minulla olikin, toivon, ettei enää tavata. Käteni kiristykset tuntuvat olevan menneen talven lumia, ja koska turvotuksetkaan eivät ole jaksaneet lähteä etenemään, voi olla, että minun ja Iidan yhteinen taival on nyt päättynyt. Tackar! Toinen asia, jolle olen heittänyt hyvästit on haavahoidot. Kävin tänään Töölön haavapolilla hakemassa luvan joulusaunaan. Vihdoinkin! Eihän siihen mennyt kuin vajaat kolme kuukautta, että saatiin selän haava umpeutumaan. Diabetes, pitkä leikkaus ja sytostaatit eivät vissiin ihan parhaat mahdolliset jouduttajat tässä paranemisessa ole olleet. Kiitokset ammattitaidosta ja asiakkaan kohtaamisesta siis myös Lisbethille sinne Töölön sairaalan plastiikkakirurgian polille. Näitten jäähyväisten myötä myös leikkaus on siirtynyt vahvemmin menneeseen. Tokihan jo nuo arvet sekä käden ja selän tuntemukset tulenevat aina muistuttamaan siitä, ja jatkoa kosmeettisella puolella on myöhemmin luvassa, mutta kyllä minä koen vahvasti, että tuo leikkauskin on nyt ollutta ja mennyttä, kun ei tarvitse enää jälkimainingeissa niin velloa. Kohti uusia tuulia siis!
Mitähän ne uudet tuulet sitten ovat? No ei ainakaan sädehoitoa, joka alkoi jostain kumman syystä hätyytellä mielenrauhaani. Taisin aiemmin jossain kohtaa kirjoittaakin, että lääkäri syöpikseltä oli varannut minulle sädehoitolääkärille ajan. Missään vaiheessa aiemmin säteilytys ei ollut kuulunut kohdallani keinovalikoimaan, päin vastoin. Jo leikkauksessa oli toimittu niin, että välttyisin sädehoidolta. Tähän asiaan minä en luonnollisestikaan saanut kyseiseltä lääkäriltä selitystä (koska siis mitään syytä sädehoidolle ei lopulta ollut), enkä valitettavasti kahdelta syöpähoitajaltakaan, joilta satuin asiaa tiedustelemaan. Kun viime viikolla sain kirjeen sädehoito-osastolta, oli pakko alkaa toimia. En halunnut odottaa helmikuun lopun lääkärikäyntiä, jolloin asia kuulemma varmasti valottuisi. Mitä jos sama lääkäri osuisi taas paikalle? Tuskin selviäisi. Lopulta sain kuin sainkin asian selvitettyä ihan puhelimitse. En tiedä, enkö vain ole osannut esittää asiaani tarpeeksi hyvin tai tarpeeksi vaatien, mutta koen, että aiemmat pyrkimykseni selvittää asiaa ovat kaikuneet kuuroille korville. Nyt siis (taas) ollaan vedetty henkselit sädehoitojen päälle. Toivottavasti pysyvästi.
Tässä kirjoittamien asioiden valossa tilanteeni näyttäisi olevan aika mallillaan näin "puolivälissä". Ja niinhän se kyllä kokonaisuutena onkin. Mutta on niitä huonojakin hetkiä. Esimerkiksi nämä olot. Kun ne kaappaa syleilyynsä, ne vie helposti päänkin mukanaan. Ja sitten voi olla kyllä aika tummaa. Kun olin viime viikolla vapautunut tiputuksen jälkeisestä kortisonimaniasta (jonka aikana mm. tein tuplateholla kotihommia, hoidin kuukauden hoidettavat asiat vartissa ja menin ystävän pihalle tekemään lumitöitä, kun omat loppuivat kesken, ja kaikki tämä siis muutaman tunnin yöunilla) tipuin taas. Viikonloppu oli hyvä esimerkki siitä, että riepoteltavana edelleenkin ollaan. Urheasti meillä nautittiin lumisista talvipäivistä, mutta vähän väliä jouduin vetäytymään sohvannurkkaan kerälle kipuilemaan, nukkumaan pahaa oloa pois ihan vain todetakseni herättyäni, että olo on entistä kurjempi. Luistelemaan. Kooma. Hiihtämään. Kooma. Syömään. Kooma. Voimat ei kovin kummoisiin riitä, mutta vielä pahempi on jäädä peiton alle kuuntelemaan kipuja ja miettimään pahaa oloa. Kyllä siinä aika märkänä rättinä omien voimien rajallisuus kasvoille heitettiin, kun yritin kavuta anopin luo ylimpään kerrokseen lapsikultia yökylästä hakemaan. Alkujaankin etanavauhtia edeten jouduin jokaisella tasanteella hiljentämään, välillä ihan pysähtymäänkin. Kun ei keho kestä niin ei kestä. Kun ei jalat vie niin ei vie. Puolivälin tasanteella jo itketti. Prkl! Mut hei, olin jo puolivälissä! Ja lopulta pääsin maaliin. Ähäkutti!
 |
| Viikonlopun tähtihetkiä, rinnalla millä hyvänsä, parhaassa seurassa. Nää tyypit ei voi käsittääkään, mitä ne miulle tekee. <3 |
Kommentit
Lähetä kommentti