Pääasiaa - Kun hiukset lähtevät

Hiustenlähtö lienee yksi suuren yleisön parhaiten tuntemista sytostaattilääkityksen oireista, joten itsellenikään se ei tullut yllätyksenä. Tähän muodonmuutokseen olin valmistautunut jo heti diagnoosin kuultuani eikä se oikeastaan ole näytellyt missään vaiheessa kovinkaan suurta roolia tässä kertomuksessa. Uusiutuva luonnonvara. So what. Mutta kun se hetki sitten viimein koitti, ei kyyneliltä vältytty.

Kiehkurainen, suortuvainen, hyvin palvelit.

 Useampi taho oli kertonut, että hiustenlähtö alkaa parin viikon kuluttua Doketakselin aloituksesta. Piirun tarkasti oli tämä tieto sisäistetty, sillä kun neljästoista päivä lääkityksestä alkoi hämärtyä iltaan, alkoi myös sulkasato. Olin juuri lukenut Kuopukselle kirjaa, jossa teemaan sopivasti pupurapittia sairastavalta äitipupulta oli lähtenyt karvatkin korvista. Siinä lattialta noustessani huitaisin hiuksiani, ja käteeni jäi sen kokoinen tuppo, ettei epäilyksille juuri jäänyt sijaa. Piti kuitenkin pari kertaa vielä nyhtäistä ennen kuin uskalsin varmuudella tirauttaa surkuttelukyyneleeni. Siitä harpoin sitten kylppäriin kiskomaan lisää hiusta irti. Tai no, ei siinä mitään kiskomisia tarvittu. Hiussuortuvien kevyt veto riitti irrottamaan koko nippusen kerrallaan. Kurjaan fiilikseen saatiin vähän lohtua huumorista, joka oli hassun hauskasti keksinyt, että annetaanpa hiusten irrota vain osittain. Siinä aikani harjaksiani suittuani huomasin saaneeni komean viiden sentin jakauksen. Sivuhiukset sen sijaan tuntuivat pysyvän vankumattomina paikoillaan. Näytin kuulemma vähän ukilta. Nauratti. Isini tyttöjähän tässä ollaan.

Onks jakaus suorassa?

Nukuin yöni varmuuden vuoksi pipo päässä toivoen, että aamulla loput hiukset olisivat tippuneet. Vaan eivätpä olleet. Isin tyttö -look oli edelleen tallella. Päivän aikana hiukset irtosivat takaa, mutta vahvimmat sinnittelivät edelleen sivustoilla. Tavallaan joo olin hassun näköinen, mutta ei tuollaista lookia kovin kauaa halunnut pitää. Jo ihan lastenkaan takia. Jos tämä muodonmuutos oli ajatuksia myllertävä itselle, oli se sitä myös jälkikasvulle. Kolausta omaan identiteettiin pitäisi kuitenkin tässä tulevina päivinä tarkastella ja hoitaa ulkonäön radikaalin muutoksen vuoksi, ja siihen ei juuri sen hetken hiustilanne enää suuria klommoja aiheuttaisi. Tippuneet mitkä tippuneet. Mutta Pelle Hermannina kulkeminen ja hämmentäminen omien lasten edessä olisi varmasti aiheuttanut pienen mieleen jos jokinmoista vekkiä ja klommoa, niitten entuudestaan löytyvien lisäksi. Siispä lähdin illankähmässä naapuriin lainaamaan hiustenleikkuukonetta. Urhoollinen sankarini A toimi letinleikkaajana saatuamme lapsoset yöunille. Itse olin melkoisen liikuttuneessa tilassa, mutta järjenääneni ei lähtenyt itkuvirsiäni stemmoissa kanssani laulamaan. On kuulemma tehnyt noita hommia aiemminkin, kun aikanaan tuli armeijan leivissä aikaansa viettäneeksi. Hetkinen. Verrattiinko minua juuri muliksi kynittyyn armeijanuorukaiseen? Menikö ne viimeisetkin naiseuden rippeet nyt tässä? Puoliskoni mielestä tämä minun selvästi näkemäni yhteys armeijanuorukaisen ja itseni välillä oli vähintäänkin hatara, mutta itseäni se jäi mietityttämään. Vahvalla pohjalla näyttää menevän tälläkin osa-alueella. Jo se, että peilistä katsoo ulkomuodoltaan niin kovasti muuttunut itse, aiheuttaa myös ihan hyvin itsensä kanssa toimeentulevan yksilön mielessä hämmennystä ja vaatii ajatusten tasapainotusta. Mutta ajatus siitä, että se oma identiteetti ja naiseus olisi kadonnut myös muiden katsojien silmistä, tuntui vielä pelottavammalta. Ei ne kuulemma olleet mihinkään kadonneet. Mutta entä jos kuitenkin?

Vähän kevyempää kevättä kohti.

Kokemuksen vuoksi parturointihomma hoitui sutjakasti, ja kohta jo ihmettelin pienentynyttä päätäni ja nukkumaan käydessäni tunnetta märistä hiuksista tyynyllä. Olin tilannut aiemmin Pono Designilta kaljuverhoksi rusettiturbaanin, joka olikin oiva laitos tilanteessa, jossa hiukset olivat tippuneet ennen peruukin hankintaa. Vähän piristi mieltä, kun sai laittaa kynittyyn päähän jotain kaunista. Vaikka olinkin kiinnostunut tulemaan sinuiksi uuden ulkonäköni kanssa, oli hyvä, että tarvittaessa pystyin piiloutumaan turbaanin alle. Ensimmäisinä päivinä ei kannattanut liian suurin annoksina totutella kaljuun päähän. Ja jos totta puhutaan, piilouduin mieluusti turbaaniini myös lämmitelläkseni. Yllättävän paljon alkoi nimitäin kylmä tuntua hiuksettomassa päässä. Kuinka paljon olivatkaan pitkät hiukset päätä ja niskaa aikanaan lämmittäneet. Aivan kuin ylimääräinen vaate. Olenkohan muuten osannut pukea aikanaan tarpeeksi lämpimästi Kuopustamme, jonka hiustenkasvu oli ihan just aluillaan ensimmäiset kolme vuotta.

 

"Nukkumaan käydessä ajattelen: huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun." Näihin opiskeluaikaisen ystäväni tsemppauksena lähettämiin Eeva Kilven sanoihin olen usein tukeutunut. Nämä löytyivät ilokseni myös työkavereilta saamani Jenni Haukion toimittaman Katso pohjoista taivasta -runokokoelman sivuilta. Sanoissa on toisinaan mystistä voimaa.

Nyt jo pari viikkoa hiuksitta eleltyäni olen jo melkoisen hyvin tottunut kaljupäisyyteeni. Asiaan, jota vastaan on kuitenkin turha taistella, kannattaa pyrkiä sopeutumaan mahdollisimman mutkattomasti ja vähällä vaivalla. Pääasiassa kotoilen kaljuna, mitä nyt silloin tällöin tarvitsen vähän lämmikettä kupoliini. Toisinaan huomaan kuitenkin edelleen kaipaavani piiloutumista huiveihin tai peruukkiin, jonka hommaamisesta laitan pian erillisen tekstinpätkän. Julkisilla paikoilla en ole vielä kaljuna liikuskellut. Ja sitten on se harmaa vyöhyke, jossa ollaan vähän kuin kotona, mutta kuitenkin ainakin potentiaalisesti julkisesti nähtävillä. Silloin tuntuu niin paljon helpommalta peittää kalju: Ihmettelyä vähemmän. Selittelyä vähemmän. Vaikka toisaalta aika hyvänä selityksenä se naisen kalju taitaa tässä kohdassa toimia. Mutta kyllä sitä esimerkiksi teki mieli piiloutua, kun tajusin tutun koiranulkoiluttajan huomanneen iltahämärissä ohi kävellessään kaljupäisen minut valoisan lastenhuoneen ikkunasta. Tai kun Esikon ystävä naapurista koputteli ovella, ja tajusin olevani kaljuna, aloin melkein paniikinomaisesti etsiä jotakin kaljunpiilotinta. Kerran Esikon kaverin ollessa eteisessä piilouduin vessaakin, ja huikkasin A:n hoitamaan tilanteen. Tokikaan en syöpääni ole tarkoituksellisesti peittelemässä, mutten voi väittää, että aivan sinut tämän hiuksettoman pääni kanssa vielä kaikissa tilanteissa olisin. Sitten on tosiaan vielä nuo kohtaamiset toisten lasten kanssa. Niissä hetkissä kun ei läheskään aina voi olla varma, mitä lapsi tietää ja ajattelee tilanteesta, vaikka varsinaisesta sairaudestani tietäisikin. Ole kuin ei olisikaan -toimintamalli ei välttämättä tässä kohdassa lasten kanssa toimi. Ei ole halua lähteä tieten tahtoen hämmentämään muiden lasten ajatuksia. Se riittää (tai on kyllä minusta jo sekin liikaa), että omat lapseni ovat joutuneet tämän asian kanssa painimaan. Ei tässä kaunistelut eikä hyssyttelyt auta. Kyllä se hiukseton nainen saa hiuksettoman naisen huomion, ja varsinkin pikkuväessä aiheuttanee monesti ihmetyksen ja kummastuksen tulvan. Tämänpä vuoksi ainakin tällä hetkellä ajattelen, että myöhemmin keväällä palailen työmaalle peruukki päälaella keikkuen. Tai siis toivottavasti napakasti päässäni pysyen.