The Day
Ajaessani työterveyslääkärin luo kyyneleet alkoivat nousta silmiini. Samalla minulle jokseenkin epätyypillinen tyyneys täytti ruuhkavuosien säntäilyllä ja kiireellä kyllästetyn farmariauton. Hitto, tässähän ollaan vielä ilman diagnoosia. Otetaan kaikki ilo irti viimeisistä minuuteista. Itketään sitten, kun itkun aika on. Tuosta hetkestä lähtien olen osannut elää hetkessä aivan erilailla kuin ennen. Murehtijatyyppä sisälläni heitti aktiivisuutensa jonnekin Länsiväylän varteen jättäen tilaa hetkessä elämiselle. Kiitti. Tätä tullaan tarvitsemaan.
Työpäivä oli ollut tyypillinen kuluneen syksyn työpäivä; menoa ja meininkiä oli riittänyt, mutta kylläpä työt olivatkin taas maistuneet. Viikontakaiselle mammografia/ultra/koepalakäynnille en ollut muistanut juuri ajatusta antaa, joten puhelimenkin muistin laittaa äänellliselle lääkärin soittoaikaa varten vasta muutamia minuutteja ennen puhelua. Tuo puhelu tuli kolmen maissa. Neljältä piti olla jo hakemassa Esikkoa ja Kuopusta päiväkodista, mutta kyllähän tässä nyt ennättäisi muutaman sanan vaihtaa. Töitä voisi jatkaa taas huomenna. Siinä niitä näitä aluksi lääkärin kanssa rupateltiinkin, mutta yhtäkkiä hän hiljeni, ja kysyi missä olen. Ok, voin tulla nopeesti käymään, mutta kiire alkaa jo olla. Siinä tavaroita pakatessani aloin tajuta, että jotakin tässä nyt tulee tapahtumaan.
Kyhmy. Koepala. Tulos. Solu. Kasvain. Pahalaatuinen. Sanoiko se myös syöpä? Sitä olin aiemmin aina läpällä heittänyt, että eipähän ainakaan rintasyöpää tule, kun on niin olemattomat rinnat. Eihän niihin mitään mahtuisi. Ja mm. siksi en ollut pitänyt kiirettä tutkimuksiin hakeutumisessakaan. Ekaa kertaa jopa oli hävettänyt ajatus siitä, että jotain mahdollisesti kuvittelemaani menisin rinnoissani näyttämään. Lääkärithän nauraisivat minut pihalle: "Tommosilla rinnoilla. Elä kuvittele." Ja nyt sitä kuitenkin itkettiin lääkärin valkotakkia vasten, että miksi helvetissä en tullut aiemmin. Lääkäri sanoi tyynenä, mutta hyvin empaattisena: "Mutta olet tässä nyt. Ja nyt sinua aletaan hoitaa." Se auttoi. Piti tyynenä. Tyynempänä. Niin kuin myöhemminkin ne hoitohenkilökunnan empatian palaset, joita osakseni sain. Monille varmasti joutuvat jakamaan, kun toisinaan kortilla tuntuu olevan. Vuorovaikutuskin on muuten taitolaji.
A:lle pystyin soittamaan vain, että "tuu kottiin." Sitäpä ei muuta tarvitse, kun on niin kauan yhteisiä väyliä teputeltu. Viesti meni perille. Tuttu kotimatka taittui henkisessä sumussa, robottimaisesti. Pari puhelua taisin matkalta soittaa. Ehkä äidille, ehkä siskolle. Isille? Ja parille kanssa-autoilijalle kirosin. Jokin sentään oli pysynyt samana. Päiväkodin portille tultuani olin saanut itkut tauolle. Sain aarteet halaukseen. Perkele, näitähän ei ilman äitiä jätetä! Taisteluun! Hinnalla millä hyvänsä!
Muutama sananen piti päästä A:n kanssa vaihtamaan. Ei pystyisi lasten unillekäyntiin asti odottamaan. Niin kamalalta kuin tämä sanoa tuntuukin, onneksi lähipiiristä löytyi ihminen, jolle pystyin soittamaan: "minäkin sain syövän." Ei selittelyä. Sanoja ei olisi kyllä ollutkaan. Nyt tarvittiin ymmärrystä shokkitilassa. Niin ja lastenhoitoapua. Veimme jälkikasvun hetkeksi hänen luokseen hoitoon, ja menimme katsomaan auringonlaskua rantaan. Vesi oli yllättävän tyyni, samoin tämä pariskunta, joka oli myös yksitoista vuotta sitten istunut kalliolla ja pidellyt toisiaan käsistä. Silloin ensimmäisiä kertoja, super ihastuneina, yhteinen matka vasta alkumetreillä. Nyt hämmentyneinä myös, mutta tähänastisen elämän suurimman vastoinkäymisen istahtamisesta hartioille. Rintaan.
"Saanko puhua asiasta huomisilla lounastreffeillä ystäville?"
"Joo, puhu vaan. Tai ootas, elä puhukaan. Voihan se kato olla, että mie oon ymmärtänyt tän homman jotenkin ihan väärin. Olis vähän tahditonta ja noloa kertoa syöpään sairastumisesta, jos ei sit kuitenkaan oo. Ootetaan, et saadaan joku varmuus."
Kieltäminen. Epäusko.
"Kulta, ei tässä valitettavasti taida mitään epäselvää olla."
Miun järjen ääni. <3
Työpäivä oli ollut tyypillinen kuluneen syksyn työpäivä; menoa ja meininkiä oli riittänyt, mutta kylläpä työt olivatkin taas maistuneet. Viikontakaiselle mammografia/ultra/koepalakäynnille en ollut muistanut juuri ajatusta antaa, joten puhelimenkin muistin laittaa äänellliselle lääkärin soittoaikaa varten vasta muutamia minuutteja ennen puhelua. Tuo puhelu tuli kolmen maissa. Neljältä piti olla jo hakemassa Esikkoa ja Kuopusta päiväkodista, mutta kyllähän tässä nyt ennättäisi muutaman sanan vaihtaa. Töitä voisi jatkaa taas huomenna. Siinä niitä näitä aluksi lääkärin kanssa rupateltiinkin, mutta yhtäkkiä hän hiljeni, ja kysyi missä olen. Ok, voin tulla nopeesti käymään, mutta kiire alkaa jo olla. Siinä tavaroita pakatessani aloin tajuta, että jotakin tässä nyt tulee tapahtumaan.
Kyhmy. Koepala. Tulos. Solu. Kasvain. Pahalaatuinen. Sanoiko se myös syöpä? Sitä olin aiemmin aina läpällä heittänyt, että eipähän ainakaan rintasyöpää tule, kun on niin olemattomat rinnat. Eihän niihin mitään mahtuisi. Ja mm. siksi en ollut pitänyt kiirettä tutkimuksiin hakeutumisessakaan. Ekaa kertaa jopa oli hävettänyt ajatus siitä, että jotain mahdollisesti kuvittelemaani menisin rinnoissani näyttämään. Lääkärithän nauraisivat minut pihalle: "Tommosilla rinnoilla. Elä kuvittele." Ja nyt sitä kuitenkin itkettiin lääkärin valkotakkia vasten, että miksi helvetissä en tullut aiemmin. Lääkäri sanoi tyynenä, mutta hyvin empaattisena: "Mutta olet tässä nyt. Ja nyt sinua aletaan hoitaa." Se auttoi. Piti tyynenä. Tyynempänä. Niin kuin myöhemminkin ne hoitohenkilökunnan empatian palaset, joita osakseni sain. Monille varmasti joutuvat jakamaan, kun toisinaan kortilla tuntuu olevan. Vuorovaikutuskin on muuten taitolaji.
A:lle pystyin soittamaan vain, että "tuu kottiin." Sitäpä ei muuta tarvitse, kun on niin kauan yhteisiä väyliä teputeltu. Viesti meni perille. Tuttu kotimatka taittui henkisessä sumussa, robottimaisesti. Pari puhelua taisin matkalta soittaa. Ehkä äidille, ehkä siskolle. Isille? Ja parille kanssa-autoilijalle kirosin. Jokin sentään oli pysynyt samana. Päiväkodin portille tultuani olin saanut itkut tauolle. Sain aarteet halaukseen. Perkele, näitähän ei ilman äitiä jätetä! Taisteluun! Hinnalla millä hyvänsä!
Muutama sananen piti päästä A:n kanssa vaihtamaan. Ei pystyisi lasten unillekäyntiin asti odottamaan. Niin kamalalta kuin tämä sanoa tuntuukin, onneksi lähipiiristä löytyi ihminen, jolle pystyin soittamaan: "minäkin sain syövän." Ei selittelyä. Sanoja ei olisi kyllä ollutkaan. Nyt tarvittiin ymmärrystä shokkitilassa. Niin ja lastenhoitoapua. Veimme jälkikasvun hetkeksi hänen luokseen hoitoon, ja menimme katsomaan auringonlaskua rantaan. Vesi oli yllättävän tyyni, samoin tämä pariskunta, joka oli myös yksitoista vuotta sitten istunut kalliolla ja pidellyt toisiaan käsistä. Silloin ensimmäisiä kertoja, super ihastuneina, yhteinen matka vasta alkumetreillä. Nyt hämmentyneinä myös, mutta tähänastisen elämän suurimman vastoinkäymisen istahtamisesta hartioille. Rintaan.
"Saanko puhua asiasta huomisilla lounastreffeillä ystäville?"
"Joo, puhu vaan. Tai ootas, elä puhukaan. Voihan se kato olla, että mie oon ymmärtänyt tän homman jotenkin ihan väärin. Olis vähän tahditonta ja noloa kertoa syöpään sairastumisesta, jos ei sit kuitenkaan oo. Ootetaan, et saadaan joku varmuus."
Kieltäminen. Epäusko.
"Kulta, ei tässä valitettavasti taida mitään epäselvää olla."
Miun järjen ääni. <3
 |
| Voimataulu. |
Kommentit
Lähetä kommentti