Sairaalaelämää

Sinä aamuna kukko lauloi aikaisin. Kutsu osastolle oli esitetty seitsemäksi, joten Mummeli, anoppini, saapui meille hoitamaan aamuhässäkän ja viemään jälkikasvun päiväkotiin. Niin monesti aiemminkin olemme todenneet, kuinka Mummelin päätöksellä muuttaa lapsuudenmaisemistamme lähistöllemme muutama vuosi sitten on todellakin ollut tarkoituksensa. Ja taas tämä sama ajatus kävi mielessä. Monessa tilanteessa hänen lähellä oleva apunsa sekä  läsnäolonsa on ollut meidän perheelle korvaamatonta.

Vähän oli hiljaiset tunnelmat siinä hämärässä aamussa, kun parkkipaikalta kohti sairaalan ovea elämäni rakkauden kanssa asteltiin. Tiesin toki pääseväni parhaisiin käsiin, mitä minulle suomalaisena veronmaksajana oli tarjolla. Jos Mummelin muutolla oli ollut merkityksensä, oli kyllä meidänkin. Opiskeluvuosien mustavalkoiset "ei koskaan pääkaupunkiseudulle" -uhoamiset olivat onneksi iän myötä haalenneet, ja olimme kuin olimmekin päätyneet "betonihelvettiin". Hah! Tämä ruuhka-Suomi oli terveydenhuoltoineen mahdollistanut minulle mm. rakkaat lapseni, terveinä vielä. Noin niinkuin vaatimattomasti. Näin uskon. Mutta silti, tästä ammattitaidosta huolimatta, kovin luottamusta uhkuen en pystynyt sairaalan portaita kapuamaan. Olihan minulla ollut aina myös vähän epäonnea matkassa erilaisissa toimenpiteissä. Esimerkiksi umpparileikkauksessa olin saanut sisuksiini tulehduksen, minkä johdosta toivuin kuukauden verran vatsa auki A:n urhoollisesti avohaavaani hoitaen. Diabeteksestani johtuneet riskiraskauteni hoidettiin toki hyvin, mutta Kuopuksen syntymää en vieläkään väristyksittä pysty muistelemaan. Aineksia oli suurempaankin katastrofiin, mutta niin sitä lopulta synnytyssängystäni pystyin näkemään vilaukselta uuden pienen tulokkaan kohoavan rintalastan. Niin ja sukupuolen, jota kukaan huoneessa työvuoroaan tehneistä ei ollut ennättänyt siinä hötäkässä nähdä. Nyt vuorottelin molempien ajatuslinjojen välillä: Täällä, jos missä minut pystytään hoitamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Eiku: Ei ne hommat oo ennenkään ongelmitta sujuneet.

Maisemani viikon ajan. Tässä tunnelmia kotiutumispävän aamulta.


Nyt sitten herran haltuun. Minulle oli varattu oma nurkkaus kuuden hengen unisex-yksiöstä. Tämä oli linjassa aiempien lupausten kanssa, jolloin oli puhuttu myös siitä, että lapsia ei osastolle ehkä kannattaisi tuoda. Tässä vaiheessa, kun vain muutama vuodepaikka oli käytössä ja niistäkin kuului tasaista unituhinaa, ihmettelin hieman varovaista suhtautumista lasten vierailuun. Onneksi taustat tuolle varoittelulle selvisivät pian leikkauksesta palaamiseni jälkeen. Päästyäni omalle ikkunapaikalleni vedin tukisukat jalkaan ja aamutarjoilut huiviin. Sitten ei olekaan sen suurempia muistikuvia paitsi pätkiä leikkaussalissa ennen leikkausta käydyistä oletettavasti kovinkin korkeatasoisista keskusteluista leikkaushenkilökunnan ja anestesialääkärin kanssa.

"Sinua tuodaan nyt heräämöön. Kello on kuusi." Olen hengissä! Ja heti seuraavalla sekunnilla: No ni. Voi helvetti! Se, että olin muuten vielä ihan pihalla, ei sumentanut kirkasta ajatustani ajasta. Leikkauksen kestoksi oli arvioitu kuusi tuntia, ja hyvinkin yksinkertaisella laskutoimituksella pystyi selvittämään, että tällöin leikkauksen olisi kahdeksalta alettua pitänyt päättyä kello kaksi. Mihin helvettiin ne neljä tuntia oli mennyt? Tiesin toki, että mikäli vartijasolmukkeista löytyisi jotakin, tultaisi poistamaan ainakin osa kainaloalueen imusolmukkeista. Mutta että neljä tuntia extraa! Siinä ajassahan olisi tyhjentänyt koko naisen sisukset. Johtopäätökset nukutusainepöhnässä: Syöpä on levinnyt koko kehooni. Jotakin muutakin huonoa on nyt tapahtunut. Tässä tämä elämä taisi nyt olla. Pahinta tässä oli se, että kukaan ei kertonut minulle mitään. Ei tietenkään heräämössä, muttei sitten osastolle illalla päästyänikään. Itkeä tihrustin heräämössä yksinäni sekä puhelimessa A:lle sitten, kun vihdoin olin onnistunut hänelle soittamaan. Ja mitään muuta huomiota paniikkini ei saanut kuin heräämöhoitajien huomiot toisilleen (raporttiin?) siitä, että potilas on itkuinen ja ahdistunut. Niin! Olisiko joku voinut edes jonkin vastauksen tässä vaiheessa antaa oloni helpottamiseksi?!

Osastolle pääsin myöhemmin illalla. Odotin yöunia innolla, nukkuminen kun on minulle mitä oivallisin tapa paeta todellisuutta, mutta ei se nukahtaminen nyt ihan helppoa ollut. Selityksiä ja leikkaussalikuulumisia odoteltiin edelleen. Olin onneksi saanut apua korvatulppieni asennuksessa, joten niiden kanssa kyllä nukkuisin kunhan uneen vain hörppäisi. Yeah right! Torkahdettuani hetkesi heräsin pian karmivaan huutoon. Taisi tulla juuri sillä taajuudella, jota korvatulppani eivät kyenneet blokkaamaan. Tuota huutoa ja riehumista kesti enemmän ja vähemmän aamuun saakka. Kämppikseni Urho (nimi muutettu) ei voinut oikein hyvin. Enkä minäkään. Sain selvyyden huudon alkuperästä ja osin syistäkin vasta aamulla; elämänsä ehtoopuolella oleva vanha herra siellä oli huonoa oloaan kipuillut. Tuon yön aikana ennätin kuitenkin luoda jo aika kattavan profiilin tuosta "hullusta". Pelkäsin todella, ja kuvittelin jonkun hullun riehuvan huoneessa, ja tulevan hetkenä minä hyvänsä päättämään päiväni jollain sairaalan käytävältä anastamallaan astalolla. No, toinen jalka haudassahan tässä jo roikkuikin. Ei saisi raukka edes tervettä uhria. Nukkumani pikkuhetket olivat unen ja valveen sekamelskaa. Aivoni kävivät ylikierroksilla. Muistan harmitelleeni tuolloin, että minulla ei ollut siinä kynää ja paperia hollilla. Sen verran lennokkaita ajatuksia blogin perustamisesta ja tulevista blogiteksteistä tuntui päässäni pyörivän, että aamuun mennessä koko setti olisi puhtaaksi kirjoittamista vaille valmis. No, muutama ajatus muistui yön myllerryksestä aamulla mieleeni, ja voin kertoa, että noista ajatuksista tätä blogia ei olla rakentamaan lähdetty. Ehkei sillä kirjoitusvälineiden puuttumisella ollutkaan suurta merkitystä blogiurallani.

Leikkausta seuraavana päivänä leikkauksessa mukana ollut kolmas kirurgi, jota en aiemmin ollut tavannut, tuli kertomaan pääpiirteittäin leikkauksesta. Jotakin tosiaan oli vartijasolmukkeesta löytynyt, mistä johtuen kainalon imusolmukkeet oli poistettu. Lisäksi hän kertoi / minä ymmärisin, että siirteen laskimo ei ollutkaan ollut kovin hyväkuntoinen, ja tähän laskimoon oli leikkauksessa tullut tukos. Tämän vuoksi oli jouduttu turvautumaan mikrokirurgiaan eli verisuonien yhdistämiseen, mikä oli ollut yksi syy siihen, etten ollut vatsasiirrettä halunnut. No, nyt oltiin kuitenkin sitten menty vaikeamman kautta. Tämän keskustelun jälkeen elin muutaman päivän siinä uskossa, että minun verisuoneni ovat jo kolmevitosena ihan kuraa, kun tukoksia tekevät ihan tuosta vaan. Onneksi pääsin parin päivän kuluttua palaamaan asiaan vielä korjanneet kirurgin kanssa, ja kun vielä paikalla oli myös A:n kuuntelevat korvat, saimme vähän päivitystä asiaan. Hän kertoikin sitten tarkemmin koko operaatiosta.Tukos tosiaan oli laskimoon tullut, muttei suinkaan suonien rapakuntoisuuden vuoksi, vaan jonkin inhimillisen virheen johdosta. Imusolmukkeet kun sijaitsivat ihan siinä lähietäisyydellä, niin niitä poistettaessa on voinut tulla pieni "polttomerkki" suoneen tai sitten sen on jostakin syystä painautunut umpeen. No, tämä selitys riitti minulle. Ehkä näillä suonilla vielä reilusti vanhemmaksi elettäisi, kunhan vaan syöpäläinen antaisi siihen mahdollisuuden. Mitä mahdolliseen virheeseen tulee, sen tekijä on varmasti virheensä siinä tapauksessa tiedostanut ja siitä opiksi ottanut. Kukaan tuskin haluaisi tällaisessa tilanteessa työtään vaikeuttaa saati sitten potilaan henkeä vaarantaa. Case closed.

Hyvin pian minulle selvisi, että todellakin olen plastiikkakirurgian osastolla. Tuntui, että talonväkeä kiinnosti vain ja ainoastaan siirre ja tilanteen kehittyminen sen ympärillä. Kiinnostihan tuo toki minuakin, mutta kyllä sen ihan kakkosprioriteetti minulle oli. Minua kiinnosti ensisijaisesti syöpäni. Omasta näkökulmastani olin ollut syöpäkasvaimen poistoleikkauksessa. Talonväen näkökulmasta olin toipumassa rinnan uudelleenrakentamisleikkauksesta. Vähän ristiin mentiin. Myös diabetekseni koin sivuutettavan. "Sinähän osaat hoitaa itse." Joo, tavallaan, mutta ensikertalaisina tässä tällaisesta leikkauksesta diabeetikkona toivutaan. Mistä ihmeestä minä olisin voinut tietää, kuinka minun tuli muuttaa lääkitystäni? Sen tiesin jo heti ensimmäisestä verensokerimittauksesta alkaen, että muutoksia annostuksiin tulisi tehdä ja pikaisesti. Noilla verensokeriarvoilla kun on kuitenkin jommoinenkin rooli esimerkiksi haavojen paranemisprosessissa. Pari päivää asian kanssa kipuiltuani lähdin päättäväisesti itse kokeilemaan reiluillakin muutoksilla lääkitykseni saamista kohdalleen. Olisipa ainakin apu lähellä, jos ylilyöntejä / -annostuksia tulisi. Mutta joo, kokonaisvaltaisemman hoidon perään kuuluteltiin pitkin matkaa.

Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen vietin käytännössä katsoen sängyn pohjalla. Hemoglobiinini oli hyvin alhaalla, ja pari päivää keikuttiin siinä rajalla, aletaanko antaa ulkopuolisia aineksia tilanteen korjaamiseksi. Omilla voimillani ja tarpeillani tilanne saatiin kuitenkin hallintaan, ja pian tämän jälkeen aloin jopa kyetä istumaan pieniä hetkiä. Tässäkin toki turhautuminen oli läsnä, kun koin minulle asetettavan paineita siitä, että liikkumaan pitäsi nyt kyllä jo päästä. Olin kyllä valmis ja halukas tekemään mitä tahansa paremman toipumisen eteen, mutta jos ei taju päässä pysynyt niin ei pysynyt. Enkö nyt jumantsuikka kykene tähänkään?! Onneksi tilanne alkoi parantua, ja istumista seuraava etappi oli seisomaannousu ja muutamat askeleet. Nyt mentiin niin konkreettisten asioiden ympärillä, että hetkittäin syöpäajatukset siirtyivät keskiöstä seinäruusuiksi. Rutiinit, rutiinit, rutiinit. Tässäkin. Niiden varaan rakentui päivärytmini. Ruokailut, peseytymiset, määräajoin tehdyt kielekkeen tarkistukset, liikkumiset, nukkumiset, vierailut, seuraavat tavoitteet. Lopulta päivät täyttyivät kaikesta sen verran mukavasti, että iPad pysyi kaapissa koko sairaalareissun ajan enkä avannut ensimmäistä sivuakaan sairaalaan lainaamastani kirjasta.

Elely tuossa kuuden hengen, toki huokeassa mutta sitäkin tiiviimmässä, yhteisömajoituksessa seitsemän päivän ajan oli kokemus sinänsä. Se, että muutaman sairaalasängyssä vietetyn päivän jälkeen lähdet jaloittelemaan, tervehdit ensimmäisen kerran katsekontaktiin saamaasi kämppistä, ja tajuat, että tässähän tunnetaankin jo aika hyvin, tuntui vähintäänkin arveluttavalta. Tämännäköinen kaverikos se onkin kaikkien niiden juttujen takana? Ei siellä paljon yksityisyyden perään kyselty, kun asioitasi hoitohenkilökunnan kanssa käsiteltiin ja haavojasi tutkailtiin. Samat tiedot tuli tallennettua kämppisten sekä tietenkin myös heidän vierailijoittensa muistiin ja verkkokalvoille. Niin, että heiltä vaan kyselemään, jos joku kohta oli mennyt ohi korvien. Samoin sai itse haluamattaankin usean henkilön sairauskertomukset tietoonsa. Tässä tilanteessa ei olisi kyllä voinut vähempää kiinnostaa, päinvastoin. Yhtään en olisi kaivannut enempää kipua enkä kärsimystä ajatuksiini, vaikka kuinka olivat tuntemattomien ihmisten asioita. Ällötti. Varsinkin tieto siitä, että yhdellä kämppikselläni ei ollut ollut niin kovin hyvää tuuria kielekeleikkauksen jälkimainingeissa; hän menetti kielekkeet kokonaan. Miltähän hänestä tuntui kuulla jokatuntisten, päivittäin toki harvenneiden, tarkastuskäyntien kommentit minulle siitä, kuinka minun leikkausjälkeni näytti jatkuvasti niin hyvältä, siistiltä ja elinvoimaiselta. Lohduttikohan?

Kun kerran eloa huoneessa riitti, kantoi oman kortensa kekoon myös läheiseni. Kiitos siitä! Yksinäisyydessä ei tarvinnut kärvistellä, kun päivittäin sain oloani piristämään ihania tärkeitä sukulaisia ja ystäviä. Joskus jopa siinä määrin, että vuoroa jouduttiin jonottamaan tai palaamaan asiaan seuraavana päivänä. Onneksi A:n työ mahdollisti sen, että hän pystyi piipahtamaan luonani päivittäin. Rakas siskoni, hän joka tekisi puolestani ihan mitä tahansa, oli ottanut vähän lomaa, jotta saisi olla lähempänä minua. Hän majaili ja jeesaili A:ta arjessa meillä kotona sairaalassa ollessani, ja kävi huolehtimassa myös minusta useamman kerran. Läpsystä sitten tekivät vaihdon äitini kanssa, joka oli varannut vuorostaan seuraavan viikon lomaksi. Parasta tässä kaikessa hyvässä oli se, että sain omat pienet suuret rakkaani sairaalaan luokseni. Tilanne unisex-majoituksessani oli sinä päivänä sen verran rauhallinen ja vointini jo sen verran kohentunut, että totesimme A:n kanssa vierailun olevan mahdollinen ja hyötyjen olevan haittoja suurempia. Ja voi sitä pakahtumisen määrää, kun ne aarteet sain lähelleni! Koskaan en ollut ollut niin kauaa heistä erossa. Siinä ne narjakkeet nakottivat vieressäni sängyn laidalla, söivät pullaa ja joivat pillimehua. Katsottiin A:n puhelimesta pari jaksoa Ryhmä Hauta, luettiin kirjaa. Kerrottiin kuuumisia. Pidettiin käsistä, kun muuten ei uskallettu koskea. Kuopusta meinasi vähän harmittaa, kun ei oltukaan menty kanttiiniin kuten ennen sairaalareissuani oltiin suunniteltu. Jos ennakointi ja rutiinit ovat auttaneet tällä matkalla allekirjoittanutta, niitä on henkeen ja vereen peräänkuuluttanut myös Kuopus. Tämän vierailun jälkeen paranemistarmoni kiihtyi entisestään. Täällähän en vanhene päivääkään pitempään kuin on pakko. Kotiutumispäivä koittikin yllättäen seitsemäntenä sairaalapäivänä. Elo kielekkeissä tuntui jatkuvan, haavat paranevan ja fyssareitten vinkeillä liikkuminenkin alkoi sujua päivä päivältä paremmin. Adios!

 
Tässä ja nyt. Maailmani. Rakkaimpani.

Ihmiset kyllä suhtautuvat kovin eri tavoin sairastamiseen ja sairaalassa oloon. Toisille sairaalakäynti on vain fyysinen pyrähdys leikkauspöydällä yön parin toipumisineen. Toisille se taas sisältää myös henkistä taakkaa. Joskus paljon fyysistä kuormaa enemmän. Kuten esimerkiksi eräälle nuorukaiselle, joka kävi vuorokauden ajan vieruspedissä juhlimassa sitä, että hänen rintaansa jääneet arvet olivat paljon pienemmät kuin oli luullut. Että nyt ei mennytkään oma ulkonäkö pilalle. Just. Pohjamudissa kroolatessani teki mieli kommentoida. Pari hassua naarmua! Tsiisus, ootko oikeesti itkeny perään? Tässä naapurissa on kuule menetetty koko rinta, naisen rinta, ja sen on tiiätkö tämänhetkisistä murheistani pienin. Niin, että jos suurin pelkosi tosiaan on ollut arvet ihossa, niin... ...Niin. Nuorukainen on saanut varmasti tällöin elää huoletonta ja nautinnollista onnellisen ihmisen elämää. Niin kuin pitääkin. Vähän taisin kadehtia. Kyllä minullekin olisi kelvannut pienet murheet. Voi, kunpa joskus vielä pääsisinkin pieniä murheita murehtimaan, niihin käpertymään ja niitä surkuttelemaan ihan rauhassa, täysillä.



Kommentit