Odottavan aika on pitkä

Viekää rinnat, viekää hiukset. Ottakaa vaikka jalatkin mennessänne. Voin oksentaa päivittäin vaikka elämäni loppuun saakka, jos siitä on kiinni. Antaa tulla vaan! Mitään tuota minä en pelännyt. Sen kaiken olin valmis ottamaan vastaan aivan alusta saakka. No big deal. Mutta se kuoleman pelko. Se pirulainen. Sen kanssa joutui kasvotusten paljaana ja yksin. Niin paljon kuin sainkin heti ensimetreiltä asti tukea ja apua rakkailtani, tajusin, että tämän pirulaisen kanssa jotuisin painimaan ihan yksinäni. Sitä taistoa ei kukaan muu voisi tulla minun puolestani voittamaan. Eivät edes he, jotka olisivat tämänkin syöpäläistaakan ottaneet puolestani kantaakseen. Heitäkin on. <3

Diagnoosia seuranneet päivät menivät kahden päällekkäisen todellisuuden sekamelskassa. Yhtäältä sama vauhdikas arki jatkui entiseen tapaan, toisaalta läsnä oli pysähtynyt maailma, jossa mikään ei liikkunut, aikaa ei ollut. Ja himpura, kun tuota jälkimmäistä ei muu maailma tuntunut tavoittavan ei sitten millään. Siinä ne autoilijat ajelivat liikenteessä niin kuin ei mitään. Ja entäs sitten tyypit ruokakaupassa? Toimittivat viikonlopun ruokaostoksia ihan noin vaan, vaikka maailma oli SEIS. Onks ne jotain robotteja? Samantyyppisen tunteen muistan Esikon synnytyä, jolloin tuntui, ettei muu maailma kyennyt tavoittamaan lainkaan sitä tunnetta, josta koko kehoni ja mieleni tuntui pakahtuvan. Silloin tosin olin onnesta ja autuudesta sekaisin ja tavallaan pysähtynytkin. Nyt oli sama kello kilkattamassa, mutta eri äänellä: lamaantumisen, menetyksen, tuskan ja pelon sävelillä.

Diagnoosin jälkeen koin tyypilliseen tapaani tärkeäksi päästä puhumaan asiasta, ja tällä tavoin purkaa ja käsitellä asiaa itsenikin kanssa. En osannut piilotella asiaa, joka kuitenkin vaatimattomasti täytti minut nyt kokonaan. Niinpä moni ihminen, jonka kanssa satuin noina päivinä ja viikkoina olemaan tekemisissä, sai samalla kuulla syöpäkuulumiseni. Kaikkein läheisimmille soitin hetimiten, mutta laajempi tiedottaminen vartavasten tuntui työläältä. Koin monesti jopa vastenmielisenä ajatuksen siitä, että minun pitäisi ottaa yhteyttä joihinkin ihmisiin kertoakseni näin paskasta asiasta. Onneksi vanhemmat hoitivat tiedotuspuolen esimerkiksi sukulaisille. Kiitos siitä. Voin vain kuvitella, kuinka rankkaa oman lapsen sairastumisen keskellä on lisäksi toimia viestinviejänä omille hyvin iäkkäille vanhemmille.

Parin sumupäivän ja viikonlopun jälkeen palasin töihin, mikä ei olisi voinut olla parempi ratkaisu. Läheisten ihmisten tuen lisäksi työ piti minut ensimmäistä lääkärikäyntiä odotellessa järjissäni. Rutiinit, rutiinit ja rutiinit. Ja niistäkin huolimatta aika tuntui välillä matelevan raastavan hitaasti. Töissä kuten kotonakin jatkui saman arki, mikä oli hyvin lohdullista ja terapeuttistakin. Eihän tämä maailma nyt täysin pysähtynytkään. Niin virkalapseni kuin omani näyttivät sen niin konkreettisesti. Näiden mahtavien tulevaisuuden toivojen tiedonjano ja oppimisen halu ei ollut tyrehtynyt, maailman ihmettely ei ollut lakannut. Samalla tavalla tuli laastaria ja halauksia vaativia pipejä kuin aiemminkin. Ihan yhtä olemattomilta tuntuvista asioista saatiin elämää suurempi tilanne päälle. Samaan aikaan kun maailma tuntui pysähtyneen, tunsin elämän maun ehkä vahvempana kuin koskaan. Se oli hyvä maku se.

Ensimmäisen viikonlopun dinneri-illanvietto ystävien luona jouduttiin perumaan. Ei olisi ollut kovin reilua viedä tuliaisiksi tällaista uutista, ja muuta ei nyt ollut tarjolla. "Toimme amuse bouchet mukanamme. Rintasyöpää, olkaa hyvät! Oikein leppoisaa iltaa!" Ei kovin ruokahalua herättävää, uskoisin. Pikkuhiljaa päähän alkoi kuitenkin taas mahtua muutakin kuin syöpäläinen. Päivä päivältä pystyin laajentamaan näkymää, mikä helpotti sietämistä ja nopeutti ehkä himpun verran myös ajankulua. Seuraavien viikonloppujen menoja ei tarvinnut suuremmin lähteä enää perumaan. Pääsin rentoutumaan ja kokemaan olen elossa -hetkiä niin perinteisellä työkavereiden mökkireissulla kuin kulinarismiövereillä ja Avaimen keikalla ystäväpariskuntien kanssa.

Se, ettei ole mitään mihin tarttua, tekee ihmisen aika voimattomaksi ja turraksi. Minut oli jätetty roikkumaan tyhjän päälle syöpädiagnoosi kourassa. Jo heti alkajaisiksi olin päättänyt, etten astu jalallanikaan internetin maailmaan tietoa etsimään. Jätin myös aiheeseen liittyvät blogit ja muut kirjoitukset lukematta. Vasta parin viikon kuluttua rohkenin lukea Heidi Sohlbergin haastattelun jostakin vanhasta naistenlehdestä vastaanotolla istuessani. Samalla, kun janosin tietoa aiheesta, pelkäsin, että jokainen tiedon, tai pahemmassa tapauksessa väärän tiedon, kohtaaminen saattaisi kääntyä itseään vastaan ja rikkoa minut vielä pienemmiksi sirpaleiksi. Halusin suojella itseäni. Onneksi minulle tarjoiltiin suodatettuja juttuja A:n toimesta, joka urhoollisesti hyppäsi syöpätekstien viidakkoon, ja poimi minulle sieltä tarkoituksenmukaisia tiedonjyviä ensinälkään pureskeltaviksi.

Hoitavalla taholla ei onneksi aikailtu, vaan sain soiton rintarauhaskirurgian polilta jo perjantaina, kaksi päivää the dayn jälkeen. Olin tuolloin serkkuni luona saadakseni olemistani vähän siedettävämmäksi, mikä olikin hyvä ottaessani vastaan tunnemyllerryksen aiheuttaman puhelun. Puhelu oli samaan aikaan jännittävä ja helpottava. Epätietoisuus on syvältä, varsinkin malttamattomalle ihmiselle, joten oli mahtavaa saada jotakin konkreettisempaa mihin tarttua ja vielä ennen viikonloppua. Minulle annettiin seuraavalle viikolle magneettikuvausaika sekä parin viikon päähän aika rintarauhaskirurgian polille. Myös leikkausaika oli varattu: 19.10. Lisäksi kiiretön puhelu sisälsi muutakin infoa tilanteestani. Nuorehkosta iästäni johtuen minulle tultaisiin mitä todennäköisimmin aloittamaan sytostaattihoidot tarkemmista tuloksista riippumatta. Ja tämä tulisi minun tilanteessani tarkoittamaan lähes puolen vuoden poissaoloa töistä. Siinä sitä olikin sitten kättä pidempää. Tulevaisuus moneksi kuukaudeksi eteenpäin suunniteltu. Siihen olisi nyt ripustauduttava, ja sen ympärille elämää rakennettava.

No niin, pyörät ovat nyt pyörimässä. Nyt vaan pitäisi taas sietää. Epätietoisuutta. Epäreiluutta. Keskeneräisyyttä. Voimattomuutta. Pelkoa. Eivät ne mihinkään yhdellä puhelinsoitolla kadonneet.

Syöpäsäätiön Roosa nauha -kampanja osuikin sopivasti tähän. Ekat julki-itkut syöpäläisen kanssa itkin lähikaupassa näitä tuliaispullia ostettaessani.


Kommentit

  1. Voin hyvin samaistua näihin tunnelmiin. Itse sairastuin rintasyöpään kesällä -18 ja nyt käyn läpi syöpähoitoja. Odottavan aika ennen leikkausta oli todella pitkä ja epätietoisuus psyykkeelle haastavaa. Ja on vieläkin vaikka pyörät on lähtenyt todellakin pyörimään ja hyvässä vauhdissa ollaan. Sain vinkin blogistasi yhteiseltä tutultamme ja todella paljon samoja tuntemuksia olet kokenut mitä minäkin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti