Leikkauspäivä lähestyy
Käynti rintarauhaskirurgian polilla toi selvyyttä asioihin ja samalla rauhoitti mieltä. Seuraavat siirrot oli nyt päätetty, suunniteltu ja odottivat toteutumistaan. Tämän tietoisuuden (ja kaiken muun mahdollisen ympäristöstä haalitun tsempin) voimalla porskutettiin seuraavat kolme viikkoa eteenpäin. Arki pyöri lähes entiseen tapaan kiireineen sekä pienine iloineen ja suruineen. Elämä jatkui. Kahta päivää ennen leikkausta siivosin työpöytäni, pakkasin tavaroitani summanmutikassa pahvilaatikkoon ja kättelin tai halasin jokaisen ihanan pienen virkalapseni kunkin haluamallaan tavalla. Nähdään taas! Pieniä toivonkipinöitä sinkoili siellä täällä, vaikka ope omassa sisimmässään tiesikin, että tämä taisi nyt olla viimeinen päivä tämän mahtavan porukan kanssa. Luopumista kaikkialla.
Leikkausta edeltävän päivän vietin alkuun Meilahdessa isotooppiyksikössä, jossa rintaani pistettiin merkkiainetta vartijaimusolmukkeiden tunnistamista varten. Sain viettää harvinaista laatuaikaa aikaisen lounaan merkeissä samoilla huudeilla työskentelevän kummitätini kanssa. Puitteet ja olosuhteet toki olisivat voineet olla taas kerran aivan jotain muuta, vaan ei sitä tälläkään kertaa kukaan mitään kysellyt. Mutta että tämä ihmisiltä saatu tuki! Se, että tullaan kanssasi istumaan odotustilaan ja huolehditaan, että lapsrukka saapi syödäkseen. Jaetaan ne pelottavat, kylmät hetket toisen kanssa. Otetaan osa taakasta omille harteille. Osoitetaan, että yksin et jää, missään tilanteessa. Saan olla kiitollinen. Minun ei ole tarvinnut olla haluamattani yksin hetkeäkään.
Meilahdesta kipittelin syysauringon vastavalossa Töölön sairaalaan plastiikkakirurgian polille leikkaavia kirurgeja sekä hoitajaa tapaamaan. Hoitajan kanssa kävimme käytännön asioita läpi, ja samalla tapasin myös anestesialääkärin. Korjaava plastiikkakirurgi veteli tussilla suurpiirteisesti muistiinpanoja iholleni, samoin myöhemmin tapaamani rinnan poistosta vastaava kirurgi edellisiä merkintöjä enemmän omaan makuun sopivaksi muokaten. Toivottavasti huomenna on sitten enemmän tarkkuutta ja yhtenevää näkemystä mukana. Edellisellä käynnillä koko Töölön sairaala oli tuntunut hyvin ahdistavalta. Epämieluisia tunnelmia menneiltä vuosilta vierailijan roolissa. Tällä kerralla ympäristö alkoi tuntua jo vähän siedettävämmältä. Odotustilassa juttuseuraa vailla ollut iäkäs herranenkin yritti selvästi piristää: "Sinä se et ainakaan kauneuttasi tänne ole tullut hoidattamaan." Nii-in, en ole en. Olisinkin.
Leikkausta edeltävä ilta pyrittiin ottamaan rauhakseltaan perheen kanssa. Normaalit kuviot. Rutiinit, rakkaus ja läsnäolo. Saatuamme pienokaiset untenmaille, piti alkaa pakata sairaalalaukkua. Aiemmin tähän toimenpiteeseen oli liittynyt vahvasti positiiviset tunteet, toki jännityskin. Nyt ei kuitenkaan pakattu synnärilaukkua, vaan oltiin lähdössä kohti suurta pelottavaa, jonka kulkuun ei itse pystyisi vaikuttamaan. Toisten armoilla. Ilmankos pakkaaminen ei oikein ottanut luonnistuakseen.
Pyrin olemaan säntillinen ja asiat kunnolla ja ajallaan hoitava tyyppi. Mutta sitten tulee näitä hetkiä, jolloin tajuaa olevansa pahasti myöhässä jonkin ison asian kanssa. Suurimmaksi myöhästymismokakseni tässä elämässä taisi nousta se, etten hakeutunut aiemmin lääkäriin. Mutta jos sitä ei oteta laskuihin, niin kuin se onkin tosi helppo sivuuttaa, havahduin siihen, että kirjeet läheisille on vielä kirjoittamatta. Huomenna mennään leikkuriin, eikä vielä yhtään sanaa edes maailman tärkeimmille ole kirjoitettu. Tällaista mokaa ei kyllä pysty paikkaamaan muulla kuin sillä, että selviytyy leikkauksesta hengissä ainakin niin pitkälle, että ennättää kirjoittaa kirjeet valmiiksi. Leikkauspäivän aattona sain kirjoitettua osan ajatuksistani Esikolle. Eihän siinä tietenkään sanat riitä, kun kyseessä on maailman upein ja uskomattomin viisivuotias, jota ajatellessakin sydän tuntuu pakahtuvan, mutta että jos nyt edes muutama tsemppi ja saatesana tulevaisuuteen omalta äidiltä. En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että tämä hetki tulisi elämässäni vastaan näin pian.
Leikkausta edeltävän päivän vietin alkuun Meilahdessa isotooppiyksikössä, jossa rintaani pistettiin merkkiainetta vartijaimusolmukkeiden tunnistamista varten. Sain viettää harvinaista laatuaikaa aikaisen lounaan merkeissä samoilla huudeilla työskentelevän kummitätini kanssa. Puitteet ja olosuhteet toki olisivat voineet olla taas kerran aivan jotain muuta, vaan ei sitä tälläkään kertaa kukaan mitään kysellyt. Mutta että tämä ihmisiltä saatu tuki! Se, että tullaan kanssasi istumaan odotustilaan ja huolehditaan, että lapsrukka saapi syödäkseen. Jaetaan ne pelottavat, kylmät hetket toisen kanssa. Otetaan osa taakasta omille harteille. Osoitetaan, että yksin et jää, missään tilanteessa. Saan olla kiitollinen. Minun ei ole tarvinnut olla haluamattani yksin hetkeäkään.
Meilahdesta kipittelin syysauringon vastavalossa Töölön sairaalaan plastiikkakirurgian polille leikkaavia kirurgeja sekä hoitajaa tapaamaan. Hoitajan kanssa kävimme käytännön asioita läpi, ja samalla tapasin myös anestesialääkärin. Korjaava plastiikkakirurgi veteli tussilla suurpiirteisesti muistiinpanoja iholleni, samoin myöhemmin tapaamani rinnan poistosta vastaava kirurgi edellisiä merkintöjä enemmän omaan makuun sopivaksi muokaten. Toivottavasti huomenna on sitten enemmän tarkkuutta ja yhtenevää näkemystä mukana. Edellisellä käynnillä koko Töölön sairaala oli tuntunut hyvin ahdistavalta. Epämieluisia tunnelmia menneiltä vuosilta vierailijan roolissa. Tällä kerralla ympäristö alkoi tuntua jo vähän siedettävämmältä. Odotustilassa juttuseuraa vailla ollut iäkäs herranenkin yritti selvästi piristää: "Sinä se et ainakaan kauneuttasi tänne ole tullut hoidattamaan." Nii-in, en ole en. Olisinkin.
Leikkausta edeltävä ilta pyrittiin ottamaan rauhakseltaan perheen kanssa. Normaalit kuviot. Rutiinit, rakkaus ja läsnäolo. Saatuamme pienokaiset untenmaille, piti alkaa pakata sairaalalaukkua. Aiemmin tähän toimenpiteeseen oli liittynyt vahvasti positiiviset tunteet, toki jännityskin. Nyt ei kuitenkaan pakattu synnärilaukkua, vaan oltiin lähdössä kohti suurta pelottavaa, jonka kulkuun ei itse pystyisi vaikuttamaan. Toisten armoilla. Ilmankos pakkaaminen ei oikein ottanut luonnistuakseen.
 |
| Hienosti pakattu! Kyllähän sitä tällä jo pärjää. |
Pyrin olemaan säntillinen ja asiat kunnolla ja ajallaan hoitava tyyppi. Mutta sitten tulee näitä hetkiä, jolloin tajuaa olevansa pahasti myöhässä jonkin ison asian kanssa. Suurimmaksi myöhästymismokakseni tässä elämässä taisi nousta se, etten hakeutunut aiemmin lääkäriin. Mutta jos sitä ei oteta laskuihin, niin kuin se onkin tosi helppo sivuuttaa, havahduin siihen, että kirjeet läheisille on vielä kirjoittamatta. Huomenna mennään leikkuriin, eikä vielä yhtään sanaa edes maailman tärkeimmille ole kirjoitettu. Tällaista mokaa ei kyllä pysty paikkaamaan muulla kuin sillä, että selviytyy leikkauksesta hengissä ainakin niin pitkälle, että ennättää kirjoittaa kirjeet valmiiksi. Leikkauspäivän aattona sain kirjoitettua osan ajatuksistani Esikolle. Eihän siinä tietenkään sanat riitä, kun kyseessä on maailman upein ja uskomattomin viisivuotias, jota ajatellessakin sydän tuntuu pakahtuvan, mutta että jos nyt edes muutama tsemppi ja saatesana tulevaisuuteen omalta äidiltä. En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että tämä hetki tulisi elämässäni vastaan näin pian.
Kommentit
Lähetä kommentti