Kuolemantuomiosta kosmeettisiin kysymyksiin
Kaksiviikkoinen tuntui matelevan sietämättömän hitaasti, mutta vihdoin koitti päivä, jolloin pääsin tapaamaan asiantuntijoita rintarauhaskirurgian polille Kirurgiseen sairaalaan. Siellä pääsin juttusille niin kirurgin, plastiikkakirurgin kuin rintasyöpä- ja nukutushoitajien kanssa. Olin vaikuttunut tästä valtavasta ammattitaidon määrästä, josta pääsin nyt osalliseksi. Voi veljet, nää tyypit tekee tätä oikeesti työkseen. Päivittäin. Rutiinijuttuja. Kuinka siistiä! Nyt olen hyvissä käsissä. Tunsin huojennusta. Vaikka itselleni tämä oli maailman suurin juttu, näille henkilöille tapaukseni oli vain yksi muiden joukossa. En ollut mikään harvinaisuus. Kuinka ihanalta tavanomaisuuteni tässä kohtaa tuntuikaan! Vaikka toisten ahdingolla ratsastaminen tuntuu kurjalta, myönnän avoimesti, että rintasyövän yleisyys toi minulle lohtua. Se, etten ollut mitään spesiaalia tuntui tekevän tilanteestani jotenkin vähemmän kauhean. Ja korostettakoon tässä kohdassa, että tämä tavanomaisuuden kokemus oli lähtöisin itsestäni. Hoitohenkilökunta osoitti ammattitaitonsa myös vuorovaikutuksen saralla. Minut kohdattiin yksilönä ja tilanteeni nähtiin minulle sekä läheisilleni ainutkertaisena asiana.
Muistini on ollut kovin heikko diagnoosista lähtien. On aivoilla ollut vissiin vähän muuta tekemistä. Olikin hyvä, että A pääsi mukaani tälle käynnille, niin jäi edes jotakin muistiin. Ja olihan se kieltämättä aika kiva, että juuri se läheisin oli myös pitämässä kädestä, kun elämän isoimpien asioiden äärellä tässä operoitiin.
No mitä sitten käynniltä tarttui mukaan? Magneettikuvissa ei kuulemma ollut näkynyt sen kummempaa. Tämä nyt ei sinällään hirveästi helpottanut, sillä eihän siellä mammografiassakaan ihmeempiä ollut näkynyt. Syöpätyyppini kerrottiin olevan gradus 1 eli " laiska" tyyppi. Tämä sen sijaan jo kevensi oloani useammankin kivenmurikan verran. Tästä johtuen minulle tarjottiin mietittäväksi kuolemantuomion sijaan jopa ulkonäköön liittyviä vaihtoehtoja. Ennen kuin huomasinkaan olimme suunnittelemassa millaisen leikkauksen haluaisin. Mitä? Saaks täällä ite päättää?
Ensimmäinen ajatus sairastuttuani oli ollut, että leikatkaa molemmat pskat kokonaan pois ja äkkiä. Tämä ajatukseni toki kuunneltiin, mutta samaan hengenvetoon kerrottiin myös muut, ehkä jopa varteenotettavammat, vaihtoehdot. Koska syöpäni oli katsottu laiskansorttiseksi, minulle tarjoutui mahdollisuus välittömään rintarekonstruktioon eli leikkaukseen, jossa samalla kertaa poistettaisi sairas rinta ja rakennettaisi uusi tilalle. Huikeeta! Tämä vaihtoehto siirtäisi leikkausta parilla viikolla, ja se tehtäisi Töölön sairaalassa. Yhtenä vaihtoehtona oli myös rinnan poisto nyt, ja uuden rakentaminen joskus liitännäishoitojen jälkeen tulevaisuudessa. Jos siis haluaisin jotakin menetetyn tilalle. Rinta tultaisi joka tapauksessa poistamaan kokonaan, sillä kasvaimen koko suhteessa pieniin rintoihini oli sen verran suuri. No, sit ei muuta kuin päätöksiä tekemään. Aikaa annettiin seuraavaan päivään, jotta toinen varatuista leikkausajoista saataisi annettua pian eteenpäin. En usko, että muutama lisäpäivä tässä myllerrysvaiheessa olisi mitään parannusta päätöksentekoon tuonut, mutta kyllä siinä pieni ahdistuksen poikanen mieleen hiipi, kun oli vain yksi ilta aikaa päättää isosta, vaikkakin toisaalta toissijaisesta asiasta.
Valitsin välittömän rintarekonstruktion. Monestakin syystä. Ensinnäkin, vaikka minulla oli lähes olemattomat rinnat, uskoin, että toisen rinnan puuttuminen tulisi häiritsemään minua tulevaisuudessa. (Kyllä, pystyin jo hetkittäin näkemään tulevaisuuden.) Tämän vuoksi halusin sittenkin uuden rinnan poistettavan tilalle, kun sellainen vaihtoehto kerran oli olemassa, enkä molemmista rinnoista kuitenkaan olisi ainakaan tällä kertaa päässyt eroon. Toisekseen yksi leikkaus on aina yksi leikkaus vähemmän kuin kaksi vaikkakin toki edessä olisi tässä tapauksessa reilusti suurempi toimenpide. Yhden huono-onnisen umpparileikkauksen läpikäyneenä tiesin, että jo diabetekseni vuoksi toipuminen olisi hankalampaa ja sisältäisi enemmän riskejä. Ainakin siitä näkökulmasta yksi leikkaus olisi pienempiriskisempi. Ajattelin myös, että haluan tämän rintahommelin nyt alta pois kokonaan, jotta voisin jatkossa keskittyä tuleviin hoitoihin. Lasteni kannalta koin reiluksi, että leikkausasia olisi selkeästi paketissa kerralla, eikä siihen tarvitsisi myöhemmin palata. Mikäli vuoden kuluttua äiti olisi viety taas leikkaamoon, olisi pienen lapsen mieli varmasti järkkynyt tai ainakin kokenut hämmennystä ja turvattomuuttakin. "Eikö äitiä parannettukaan, kun klöntti leikattiin pois. Miksi taas leikkuriin?" Keskustelut ja selitykset ulkonäkökysymyksistä tuskin lisäisivät heidän ymmärrystään tilanteen tolaan vielä vuodenkaan kuluttua, sillä kuten jo tuolloin arvelin, pelkkä sairaalaepisodi muodostui pienille ihmisille ihan riittävän rankaksi paketiksi.
Uuden rinnan rakentamispäätöksen myötä piti alkaa miettiä millä tavoin halusin uuden rinnan rakennettavan. Kehooni kuulumattomat osat eivät kohtaa ajatusmaailmani eivätkä minäkuvani kanssa, joten rintaproteesit jäivät pois laskuista hyvin pian. Niin paljon kuin Tallinnan-matkoista ollaankin ystävien kesken läppää heitetty, tosipaikassa ajatuskin vieraasta esineestä kehossani puistatti. Vaihtoehdoiksi hoikahkon kropan omaavana minulle tarjoutui tässä vaiheessa joko vatsakieleke tai selkäkieleke. Vatsasta olisi löytynyt tavaraa rinnantäytteeksi ihan mukavasti, mutta kielekkeeseen ei olisi voinut ottaa mukaan vatsan oikealla puolella olevaa suurehkoa umpparileikkausaluetta. Tämä olisi saattanut vaikeuttaa leikkausta ja rajoittanut siirteen käyttöä. Lisäksi kielekkeen otto vain vasemmalta puolelta olisi todennäköisesti tehnyt vatsani hyvin toispuoleisen näköiseksi. Mietitään nyt näitäkin, kun kerran ulkonäkökysymykset on esille nostettu. Vatsakielekeleikkauksessa olisi jouduttu myös käyttämään mikrokirurgiaa siirteen verisuonten istuttamiseksi kainalon ja rintakehän verisuoniin. Maallikon korvaan kuulostaa aika isolta setiltä. Rintojeni pienuudesta johtuen (Kiitos taas näille olemattomille!) uuden rinnan rakennus ilman implanttia onnistuisi myös pienempiriskisellä selkäkielekkeellä. Leikkauksessa lihas ja ihokaistale irrotettaisi selästä, käännettäisi eteen ja muotoiltaisi rinnaksi. Suit sait! Tässä leikkauksessa siirteen verenkierto säilyisi eikä mikrokirurgiaa tarvittaisi. Kuulostaa turvallise(mma)lta. Mie otan tän.
 |
| Minun Roosa nauhani 2017. |
Muistini on ollut kovin heikko diagnoosista lähtien. On aivoilla ollut vissiin vähän muuta tekemistä. Olikin hyvä, että A pääsi mukaani tälle käynnille, niin jäi edes jotakin muistiin. Ja olihan se kieltämättä aika kiva, että juuri se läheisin oli myös pitämässä kädestä, kun elämän isoimpien asioiden äärellä tässä operoitiin.
No mitä sitten käynniltä tarttui mukaan? Magneettikuvissa ei kuulemma ollut näkynyt sen kummempaa. Tämä nyt ei sinällään hirveästi helpottanut, sillä eihän siellä mammografiassakaan ihmeempiä ollut näkynyt. Syöpätyyppini kerrottiin olevan gradus 1 eli " laiska" tyyppi. Tämä sen sijaan jo kevensi oloani useammankin kivenmurikan verran. Tästä johtuen minulle tarjottiin mietittäväksi kuolemantuomion sijaan jopa ulkonäköön liittyviä vaihtoehtoja. Ennen kuin huomasinkaan olimme suunnittelemassa millaisen leikkauksen haluaisin. Mitä? Saaks täällä ite päättää?
Ensimmäinen ajatus sairastuttuani oli ollut, että leikatkaa molemmat pskat kokonaan pois ja äkkiä. Tämä ajatukseni toki kuunneltiin, mutta samaan hengenvetoon kerrottiin myös muut, ehkä jopa varteenotettavammat, vaihtoehdot. Koska syöpäni oli katsottu laiskansorttiseksi, minulle tarjoutui mahdollisuus välittömään rintarekonstruktioon eli leikkaukseen, jossa samalla kertaa poistettaisi sairas rinta ja rakennettaisi uusi tilalle. Huikeeta! Tämä vaihtoehto siirtäisi leikkausta parilla viikolla, ja se tehtäisi Töölön sairaalassa. Yhtenä vaihtoehtona oli myös rinnan poisto nyt, ja uuden rakentaminen joskus liitännäishoitojen jälkeen tulevaisuudessa. Jos siis haluaisin jotakin menetetyn tilalle. Rinta tultaisi joka tapauksessa poistamaan kokonaan, sillä kasvaimen koko suhteessa pieniin rintoihini oli sen verran suuri. No, sit ei muuta kuin päätöksiä tekemään. Aikaa annettiin seuraavaan päivään, jotta toinen varatuista leikkausajoista saataisi annettua pian eteenpäin. En usko, että muutama lisäpäivä tässä myllerrysvaiheessa olisi mitään parannusta päätöksentekoon tuonut, mutta kyllä siinä pieni ahdistuksen poikanen mieleen hiipi, kun oli vain yksi ilta aikaa päättää isosta, vaikkakin toisaalta toissijaisesta asiasta.
Valitsin välittömän rintarekonstruktion. Monestakin syystä. Ensinnäkin, vaikka minulla oli lähes olemattomat rinnat, uskoin, että toisen rinnan puuttuminen tulisi häiritsemään minua tulevaisuudessa. (Kyllä, pystyin jo hetkittäin näkemään tulevaisuuden.) Tämän vuoksi halusin sittenkin uuden rinnan poistettavan tilalle, kun sellainen vaihtoehto kerran oli olemassa, enkä molemmista rinnoista kuitenkaan olisi ainakaan tällä kertaa päässyt eroon. Toisekseen yksi leikkaus on aina yksi leikkaus vähemmän kuin kaksi vaikkakin toki edessä olisi tässä tapauksessa reilusti suurempi toimenpide. Yhden huono-onnisen umpparileikkauksen läpikäyneenä tiesin, että jo diabetekseni vuoksi toipuminen olisi hankalampaa ja sisältäisi enemmän riskejä. Ainakin siitä näkökulmasta yksi leikkaus olisi pienempiriskisempi. Ajattelin myös, että haluan tämän rintahommelin nyt alta pois kokonaan, jotta voisin jatkossa keskittyä tuleviin hoitoihin. Lasteni kannalta koin reiluksi, että leikkausasia olisi selkeästi paketissa kerralla, eikä siihen tarvitsisi myöhemmin palata. Mikäli vuoden kuluttua äiti olisi viety taas leikkaamoon, olisi pienen lapsen mieli varmasti järkkynyt tai ainakin kokenut hämmennystä ja turvattomuuttakin. "Eikö äitiä parannettukaan, kun klöntti leikattiin pois. Miksi taas leikkuriin?" Keskustelut ja selitykset ulkonäkökysymyksistä tuskin lisäisivät heidän ymmärrystään tilanteen tolaan vielä vuodenkaan kuluttua, sillä kuten jo tuolloin arvelin, pelkkä sairaalaepisodi muodostui pienille ihmisille ihan riittävän rankaksi paketiksi.
Uuden rinnan rakentamispäätöksen myötä piti alkaa miettiä millä tavoin halusin uuden rinnan rakennettavan. Kehooni kuulumattomat osat eivät kohtaa ajatusmaailmani eivätkä minäkuvani kanssa, joten rintaproteesit jäivät pois laskuista hyvin pian. Niin paljon kuin Tallinnan-matkoista ollaankin ystävien kesken läppää heitetty, tosipaikassa ajatuskin vieraasta esineestä kehossani puistatti. Vaihtoehdoiksi hoikahkon kropan omaavana minulle tarjoutui tässä vaiheessa joko vatsakieleke tai selkäkieleke. Vatsasta olisi löytynyt tavaraa rinnantäytteeksi ihan mukavasti, mutta kielekkeeseen ei olisi voinut ottaa mukaan vatsan oikealla puolella olevaa suurehkoa umpparileikkausaluetta. Tämä olisi saattanut vaikeuttaa leikkausta ja rajoittanut siirteen käyttöä. Lisäksi kielekkeen otto vain vasemmalta puolelta olisi todennäköisesti tehnyt vatsani hyvin toispuoleisen näköiseksi. Mietitään nyt näitäkin, kun kerran ulkonäkökysymykset on esille nostettu. Vatsakielekeleikkauksessa olisi jouduttu myös käyttämään mikrokirurgiaa siirteen verisuonten istuttamiseksi kainalon ja rintakehän verisuoniin. Maallikon korvaan kuulostaa aika isolta setiltä. Rintojeni pienuudesta johtuen (Kiitos taas näille olemattomille!) uuden rinnan rakennus ilman implanttia onnistuisi myös pienempiriskisellä selkäkielekkeellä. Leikkauksessa lihas ja ihokaistale irrotettaisi selästä, käännettäisi eteen ja muotoiltaisi rinnaksi. Suit sait! Tässä leikkauksessa siirteen verenkierto säilyisi eikä mikrokirurgiaa tarvittaisi. Kuulostaa turvallise(mma)lta. Mie otan tän.
Kommentit
Lähetä kommentti