Jälkitarkastus rintarauhaskirurgian polilla

Tämän syksyn aikana ollaan eletty pieni osuus kerrallaan etapilta toiselle. Hyvä niin. Liian iso leipomus tämä olisikin kokonaisena valtavana massana haukattavaksi. Kotiutumiseni jälkeen seuraava etappi oli syöpäleikkauksen jälkitarkastus vajaan kolmen viikon kuluttua leikkauksesta. Tätäkin päivää oltiin odotettu kuin kuuta nousevaa päivä, toisinaan vain minuutti, kerrallaan. Ehkä se on joku sisäinen defenssi, joka ohjaa (pakottaa?) ottamaan hetki kerrallaan ja antaa keinoja liian isojen asioiden käsittelyyn. Toisaalta taas onhan tässä 35 vuoden aikana jonkin verran näitä taitoja tullut ihan tiedostaenkin harjoiteltua. Malttamattomana ja nopeatemperamenttisena ihmisenä olen tähän mennessä onnistunut mielestäni vähintäänkin keskivertomalttajan tapaan hallitsemaan sietämistä ja odottamista tämän syöpäläisen kanssa. Helppoa se ei tosin ole ollut. Mutta eipä ole tainnut minulla olla hirveästi vaihtoehtoja. Eniten olin taas odottanut epätietoisuuden väistymistä faktan tieltä. Se otetaan, mitä annetaan kunhan vain saisi tietää, mitä annetaan. Onneksi tiesin, että tietooni oltaisi tällä käynnillä antamassa jotakin, johon tarttua. Se saattoi olla han mitä vain, mutta kuitenkin jotakin, joka sijoittaisi minut johonkin kohtaan sietämättömän leijailemisen sijaan.

Jälkitarkastuksessa rintarauhaskirurgian polilla sain siis vihdoin kuulla, mitä kainalosta oli löytynyt. Vartijasolmukkeessa tosiaan oli ollut pieni etäpesäke, 1,8 mm. Sen sijaan muista imusolmukkeista ei ollut löytynyt mitään. Syy siihen, miksi kainaloevakuaatio oli etäpesäkkeen pienuudesta huolimatta tehty, selvisi myös. Tällekinhän olin jo ennättänyt "järkeillä" selityksiä pohjamutaisilla aivoillani, sillä olin lukenut juurikin poistavan kirurgin kirjoittaman artikkelin, jossa todettiin, että evakuoinnista ei ole katsottu olevan hyötyä mikäli vartijasolmukkeen etäpesäke on alle 2 mm. Kirurgi onneksi selvensi jo ihan alkuun, että imusolmukkeiden poisto mahdollistaisi jättämään väliin sädehoidon, jonka vaikutukset olisivat kuulemma epäsuosiollisia rakennetulle rinnalle. Taas tilannettani katsottiin vähän pidemmälle ja laajemmin kuin ainoastaan hengenpelastamisen näkökulmasta. Pakko kyllä oli näiden uutisen jälkeen etsiä A:n ilmeestä ja katseesta varmistus sille, että olin ymmärtänyt asian oikein. Se huojennuksen tunne, mikä kumpusi hänen katseestaan sai minut varmistumaan siitä, että koko kehoni ei vielä välttämättä ollutkaan syöpäsolujen verhoama. Siihen sitä kolautin vastaanottohuoneen lattialle taas aikamoisen järkäleen painolastistani. (Kukahan niitä järkäleitä sieltä sairaalan lattioilta pois korjailee? Vai siirtyvätkö ne vain seuraaville taakaksi? Toivottavasti ei!) Tässä kohtaa olisi tehnyt mieli vähän tanssahdella ja makustella hartaasti toivottua uutista, mutta tylsästi piti malttaa kuunnella vielä vähän kirurgin juttuja. Tuli samanlainen tunne kuin silloin, kun liian paljon liian ihania asioita tapahtuu liian nopeasti; ei ennätä fiilistellä ja nauttia täysillä kaikista erikseen. Olisi tehnyt mieli laittaa tilanne pauselle tai pyytää hi-das-tus-ta. Pysyä hetki ihan vain tässä ja nyt, huojennuksen kuplassa.

"Ennusteet ovat hyvät."
"Niin siis onko mahdollista, että voisin vielä jopa parantuakin?"
"Kyllä, siihen on mahdollisuus."

Prosenttilukuja tuolle mahdollisuudelle en kokenut tarpeelliseksi lähteä kyselemään. Tämä riitti minulle. Nyt olin saanut jotakin, johon ripustautua. Ja se ei luojan kiitos ollut mikään kiristyvä köysi, vaan toiveikkuus. Rauhoittava ja turvallinen toiveikkuus. Tähän minä ripustaudun, ja tämän keskustelun kaivan heikkoina ja epävarmoina hetkinä esille. Niin kauan kunnes toisin todistetaan.



Kommentit