Home Sweet Home
Poistumislupa lasarettimajoituksesta myönnettiin seitsemäntenä sairaalapäivänä. Aiempien keskustelujen perusteella olin odotellut kotiutumista vasta päivän parin päähän, joten tämä tieto tuli todellakin positiivisena yllätyksenä. HUS:n verkko kaatui sopivasti juuri tuona päivänä, joten kotiutumista jouduin kuitenkin sitten odottelemaan. Tässä tapauksessa puhuttiin onneksi enää vain tunneista.
Kotipihalle saavuttuani olin parantunut kymmeniä prosentteja siitä, mitä olin vielä hetki sitten astuessani Töölön sairaalan ovesta ulos. Ensimmäiset liikutusitkut tirautin kotipihan käytävällä. Voi elämä, kuinka mieletöntä tässä on astella omaan kotiin! Samaan aikaan rakastin pakahtumaisillani niin kotiani, perhettäni, tuota pensasaitaa kuin kaikkea muuta elävää ja elotonta ympärilläni. Raitista ilmaa hengitin antaumuksella. Eräs syöpätaistelija oli kerran sanonut, kuinka hän kotiutumisensa jälkeen oli ottanut tavaksi heti herättyään astella parvekkelle hengittämään. Nyt tiesin tarkalleen, mistä hän puhui. Jokaisella sisäänhengityksellä ulkona ahmin itseeni elämän hiukkasia, voimaa kehooni ja mieleeni. Sisällä kotona ollessani taas imin voimaa ihanasta perheestäni. Minullahan on käynyt siinä mielessä melkomoinen tuuri, että olen saanut maailman parhaan perheen. Aika turvalliselta tuntui tässä porukassa leikkauksesta toipuminen aloittaa. Omat haasteensa toki toi se, että oman tilanteen lisäksi piti hoitaa ja huolehtia myös jälkikasvun kriisistä. Se, että ensimmäisenä koti-iltana kuulin Esikon sanovan mummilleen, että "haluaisin entisen äidin takaisin" kouraisi kyllä yllättävän syvältä ja kovaa. Niin, ei tässä tosiaan pelkässä omassa kriisissä rämmitty. Pitihän tässä muistaa herkin tuntosarvin tunnustella myös pienten toimintaa, ajatuksia ja tuntoja. Se, ettei äiti kotiin palattuaan pystynytkään aloittamaan riehumista eikä osallistumaan arkeen entiseen malliin, saattaa tuntua pienestä kovinkin turvattomalta ja hämmentävältä. Onneksi rinnallani näissäkin tilanteissa oli äärimmäisen hieno ihminen, yksi maailman parhaista vanhemmista, joka vaikeidenkin hetkien keskellä pystyy säilyttämään punaisen langan ja järjen äänen, maltin ja oikeudenmukaisuuden toiminnassaan inhimillisyyttä ja sydäntä unohtamatta. Niin ja tosiaan, ei se A:llakaan varmaan elämänsä leppoisimmat päivät olleet tässäkään käsillä.
Paraneminen sen kun vain kiihtyi. Äitini oli meillä vielä muutaman päivän kotiutumiseni jälkeen, mutta sen jälkeen sain pärjätä päivät omillani. Ja minähän pärjäsin. Hienosti! Sen verran taidan rutiineja rakastaa, että loin niitä luonnostani myös uuteen päivärytmiini. Muutaman kerran päivässä tehtävät venyttelytuokiot päätin alusta saakka toimittaa peilin edessä. Paidatta. Päätin tutustuani uuteen ulkomuotooni heti mahdollisimman mutkattomasti ja luonnollisesti. Pari ekaa kertaa peilin edessä olivat kieltämättä hiukkasen hämmentäviä, sillä ei siellä sairaalassa ollut tarjolla peilejä itsensä syynäilyyn. Toistuvat kehon tuijottelut ja tarkastelut tekivät kuitenkin pian tehtävänsä. Aika mutkaton ihminen tämänkaltaisissa asioissa usein olenkin, mutta kyllä se hieman yllätti, kuinka nopeasti koin tämän uuden rinnan ja tuoreet arvetkin omakseni. Tässä kohdassa aloin uskoa vahvasti, etten mitään suurempaa kriisiä uuden ulkomuotoni kanssa tulisi missään vaiheessa välttämättä kokemaankaan. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen huomasin suihkun jälkeen katsovani siteetöntä rintaani sillä silmällä, että Wow! Minähän näytän hyvältä. Tyyyväisyys. Tuollaista tunnetta en muistanut ehkä koskaan aiemmin kokeneenikaan rintani nähdessäni.
Leikkauksessa asennetuista kolmesta dreenistä (laskuputki, jonka kautta haavaeritteet pääsevät pois kehosta) sain kotiinviemisiksi yhden. Tästä hienosta "laukkumuodista" kirjoittanen enemmän myöhemmin. Tarkoitus oli päästä siitä viimeisestäkin riippakivestä eroon heti, kunhan eritys olisi alle 50 ml vuorokaudessa. Tämähän olisikin hoitunut helposti mittapussiin kurkkaamalla, jos vain dreeni olisi toiminut. Heti seuraavana päivänä suoritinkin vierailun omalle terveysasemalleni, sillä osastolta puhelimitse saamani ohje: "seurailet tilannetta" ei varsinaisesti minulle riittänyt. Terveysaseman hoitaja oli järjestänyt tilanteen kuten pitikin. Ennen kutsumistani huoneeseen hän oli hommannut paikalle myös henkilön, jolla oli osaamista kyseisestä asiasta. Tämä hiukkasen hälvensi turhautumistani siitä, että paria tuntia aiemmin varaamani aika oli reilusti myöhässä, ja ystävältäni pummitun kyydin ennätin jo lähettää pois. Ei ollut minusta kohtuullista istuttaa ystävääni kahden pikkuisen ihmisalun kanssa tuntitolkulla autossa odottamassa. Eväätkin oli varmaan syöty aikoja sitten. No, siinä sitä sitten dreeniputkea purettiin ja huuhdeltiin, minkä jälkeen toinen hoitaja totesi silmämääräisesti, että huuhteluveden ja eritteiden seoksessa erityksen määrä oli sen verran, että aika dreeninpoistoon voitiin varata seuraavalle päivälle. Jes!
Jotenkin oletin, että poisto hoituisi suit sait sukkelaan, kuten aiempienkin irroitus sairaalassa. Aika oli varattu samoille hoitajille, joiden kanssa edellisenä päivänä olin asioinut. Harmi vaan, että tämä asiantuntijahoitaja ei päässytkään paikalle, joten taas piti etsiä joku, jolla oli aiempaa kokemusta asiasta. Toimenpidehuoneessa kaksi hoitajaa valmisteli poistoa. Minä jännitin. Jostain sain tunteen siitä, että jotakin jännitettävää oli. Tikki saatiin pois, noin. Sitten putkesta kiinni ja veto. Mutta eipä se mihinkään liikkunut. Toisen hoitajan vuoro kokeilla. Ei mitään. Kertoivat, etteivät halunneet ottaa riskiä, että repisivät rikki puolen selän pituisen leikkaushaavan. Tarvittiin siis lääkäri. Hän saapui. Katsoi. Ei edes koskenut. Totesi, ettei osaa, ja pyysi konsultoimaan ylilääkäriä. Tunsin itseni yhtäkkiä jotenkin tosi spesiaaliksi ja fyysisesti paljon sairaammaksi kuin olikaan. Toki ymmärsin, että ei tämä nyt ihan päivittäinen juttu terveysasemilla ollut. Ja osaisivatpa sitten seuraavalla kerralla jo varmasti paremmin. Kiva, että pystyin olemaan hyödyksi, vaikka aika hyödytön olo muuten viime aikoina oli ollutkin. Tuona aikana ennen kuin konsultaatio-ohjeen mukaan alettiin toimia ympärillä oli ollut vähän sitä sun tätä. Apua oli hoitajiltani tultu kyselemään useampaan otteeseen, käytävässä pyörynyt nainen oli tuotu viereiselle potilaspaikalle, ja hänen pientä taaperoaan oli yritetty parhaan mukaan rauhoitella. Joku vanhempi herrakin taidettiin huoneeseen tuoda. Ja koko tämän ajan mitään peittämättömät "verhot" olivat liehuneet ja vetäytyneet ympäriltäni sivuun monta kertaa käytäviin avoimien ovien iloisesti heiluessa huoneen seinustoilla. En minä pienistä hätkähdä, mutta tässä kohtaa teki mieli itkeä. Keho leikeltynä, henkisesti ja fyysisesti puolialastomana, haavoittuvaisena siinä törötin kaiken kansan nähtävillä. Ei ainakaan omanarvontuntoni tässä kohdassa vahvistusta saanut, vaikka empaattinen hoitaja kovasti vallitsevaa tilannetta pahoittelikin. Konsultaatiopuhelun jälkeen hoitajat tekivät työtä käskettyä; dreeni vedettiin rohkeammilla voimilla irti. That´s it. "Käsilaukkuni" sisältöineen jätin huojentuneena terveysasemalle. Tällä kertaa toisen ystäväni ja hänen pienokaisensa odotusaika autossa ei onneksi ollut kestänyt yhtä kauan kuin edellisenä päivänä. Mutta miten voikaan olla vaikeaa avun pyytäminen? Jopa tilanteessa, jossa on ilmiselvää, että ihminen apua oikeasti tarvitsee. Jokin suomalainen "en halua olla vaivaksi" -geeni on pakko olla olemassa. Tämän geenin vaikuttaessa sisuunnuin, ja lähdin jo seuraavana päivänä varovasti kokeilemaan autolla ajoa. Ja kyllähän se siitä pikkuhiljaa lähtikin sujumaan.
Sairaalassa alkaneet tuntemukset (tai tunnottomuudet) leikatun puolen kädessäni alkoivat voimistua. Hyvin erikoinen on se tunne, jossa toisaalta jokin kohta käsivarressasi/kainalossasi/rinnassasi/selässäsi tuntuu kosketusaralta, kun taas parin sentin päässä on alue, joka ei tunne mitään. "Hermosiritys", se tunne, kun olet lyönyt kyynärpään hermosi johonkin, vaelsi olkapään ja kyynärpään väliä joskus tuntitolkullakin taukoamatta. Onneksi tämä ei ollut varsinaista kipua, joten sietäminen oli siinä mielessä helpompaa. Kipuja ei ollut juuri muuallakaan, joten uskalsin jättää kaikki särkylääkkeet pois jo muutaman päivän jälkeen kotiutumisesta. Tähän päätökseen saattoi tosin vaikuttaa myös se, että halusin viikonlopun sushipäivällisellä nauttia pari lasia ansaitsemaani samppanjaa, joka ei kuulemma oikein tule toimeen samassa kropassa Panadolin kanssa.
Ensimmäiset päivät kotona täyttyivät pienistä askareista. Joka päivä tein pienen pyrähdyksen pihalla; ensin tepastelin vain taloyhtiön ympäri, mutta pian laajensin reittiä lähimetsän lenkkipolullekin. Sairaalassa kyljestäni loitonnettuna pitämääni kättä aloin pikkuhiljaa yrittää saada normaaliasentoihin, mikä ei kuitenkaan ihan helppoa ollut, kun tuntui, että kannoin kainalossani tennispalloa. Tämä tennispallo alkoi jossain vaiheessa pienentyä superpalloksi, ja fyssarilta kuulin parin viikon jälkeen, ettei kainalossani oikeasti mitään palloa edes ollut. Tai no, kulkeehan se kieleke sitä kautta tietenkin. Kyseessä oli kuulemma ennen muuta kainaloalueen osittaisesta tunnottomuudesta johtuva aivojen harha. Kaikkea sitä oppii, kun tajuaa kyselemään lähteä. Kättäni otin käyttöön arjen askareisiin parhaani mukaan. Loistavaksi treeniksi niin kädelle kuin pääkopalle osoittautui soittaminen. Aiemmin syksyllä ostamani ukulele oli kuin olikin tullut hommattua tarpeeseen, ja pianon koskettimia tapaillessani käteni pääsi liikkumaan rennosti ja huomaamatta niin sanotusti oikein. Myös laulaminen oli mainio tapa kuntoumisessa. Pitkän leikkauksen jäljiltä keuhkoni olivat aika heikossa hapessa, ja varsinkin aamuisin tuntui, että kykenin hengittämään vain murto-osalla keuhkojeni yläosista. Hengitystekniikka laulaessa otti luonnollisesti käyttöön suurempaa osaa keuhkoista, ja niin sitä jo muutaman päivän kuluttua huomasi, kuinka keuhkot alkoivat taas vahvistua. Piti vain osata valita biisit oikein, ettei herkillä ollessa tarvinnut laulamista silmäkulmien pyyhkimisen takia keskeyttää. Ensimmäisinä kotipäivinä myös kypsyi ajatus blogin perustamisesta siinä määrin, että uutta aluetta lähdettiin tällä saralla ottamaan haltuun.
Ensimmäinen kotiviikko meni pääosin helpottuneissa ja kiitollisissa tunnelmissa arjen pienistä asioista nauttien ja hetkessä eläen. Yhdestä suuresta koitoksesta oltiin jo mitä todennäköisimmin selvitty kunnialla. Toisella viikolla onneton harhauduin Kanta.fi-sivuilla muita asioita toimittaessani selailemaan potilaskertomuksiani. Jotenkin ajattelin sen olevan turvallista maaperää. Väärässä olin. Sivuille oli ilmestynyt leikkaustiedot poiston osalta. Muuten vaikutti ihan tutulta jutulta, mutta toiseksi viimeinen virke vetäisi maton alta ja lujaa: "Kainalossa joitakin epäilyttäviä solmukkeita." Tiesin patologin tutkivan solmukkeet, mutta myös sen, että tuloksia joutuisi himppusen verran kauemmin odottelemaan. Selvä. Se oli sitten siinä. Koska tutkimustuloksia ei vielä ollut saatavilla, päättelin loogisesti, että kirurgi oli nähnyt solmukkeissa jotain niin ilmiselvää, että sen oli pystynyt silmämääräisestikin toteamaan. Miksi kukaan ei ollut maininnut tästä sanallakaan?! Tästä alkaen aloin tuntea syöpää ympäri kehoani; milloin se kasvatti itseään varpaissani, milloin luissani, milloin aivoissani. Hyvä, etten nähnyt syöpäsoluja jopa verensokeria mitatessani pienissä veripisaroissa sormenpäissäni. Tuon vajaan viikon ajan ennen kuin jälkitarkastukseen pääsisin tunsin olevani kuin zombie ja taiteilevani nuoralla järjen menetyksen pelossa. Ihan turha oli edes yrittää olla läsnä missään tilanteessa minuuttia paria pidempään. Nyt ei kyllä pyöritty missään muualla kuin omassa ahtaassa, syöpäsoluin vuoratussa kuplassa. Matkalla Tuonelaan. Se siitä hengähdystauosta sitten.
Kotipihalle saavuttuani olin parantunut kymmeniä prosentteja siitä, mitä olin vielä hetki sitten astuessani Töölön sairaalan ovesta ulos. Ensimmäiset liikutusitkut tirautin kotipihan käytävällä. Voi elämä, kuinka mieletöntä tässä on astella omaan kotiin! Samaan aikaan rakastin pakahtumaisillani niin kotiani, perhettäni, tuota pensasaitaa kuin kaikkea muuta elävää ja elotonta ympärilläni. Raitista ilmaa hengitin antaumuksella. Eräs syöpätaistelija oli kerran sanonut, kuinka hän kotiutumisensa jälkeen oli ottanut tavaksi heti herättyään astella parvekkelle hengittämään. Nyt tiesin tarkalleen, mistä hän puhui. Jokaisella sisäänhengityksellä ulkona ahmin itseeni elämän hiukkasia, voimaa kehooni ja mieleeni. Sisällä kotona ollessani taas imin voimaa ihanasta perheestäni. Minullahan on käynyt siinä mielessä melkomoinen tuuri, että olen saanut maailman parhaan perheen. Aika turvalliselta tuntui tässä porukassa leikkauksesta toipuminen aloittaa. Omat haasteensa toki toi se, että oman tilanteen lisäksi piti hoitaa ja huolehtia myös jälkikasvun kriisistä. Se, että ensimmäisenä koti-iltana kuulin Esikon sanovan mummilleen, että "haluaisin entisen äidin takaisin" kouraisi kyllä yllättävän syvältä ja kovaa. Niin, ei tässä tosiaan pelkässä omassa kriisissä rämmitty. Pitihän tässä muistaa herkin tuntosarvin tunnustella myös pienten toimintaa, ajatuksia ja tuntoja. Se, ettei äiti kotiin palattuaan pystynytkään aloittamaan riehumista eikä osallistumaan arkeen entiseen malliin, saattaa tuntua pienestä kovinkin turvattomalta ja hämmentävältä. Onneksi rinnallani näissäkin tilanteissa oli äärimmäisen hieno ihminen, yksi maailman parhaista vanhemmista, joka vaikeidenkin hetkien keskellä pystyy säilyttämään punaisen langan ja järjen äänen, maltin ja oikeudenmukaisuuden toiminnassaan inhimillisyyttä ja sydäntä unohtamatta. Niin ja tosiaan, ei se A:llakaan varmaan elämänsä leppoisimmat päivät olleet tässäkään käsillä.
 | ||
| Kotona odotti päiväkodin aikuisten avutuksella taiteiltu kortti Kuopukselta. |
Paraneminen sen kun vain kiihtyi. Äitini oli meillä vielä muutaman päivän kotiutumiseni jälkeen, mutta sen jälkeen sain pärjätä päivät omillani. Ja minähän pärjäsin. Hienosti! Sen verran taidan rutiineja rakastaa, että loin niitä luonnostani myös uuteen päivärytmiini. Muutaman kerran päivässä tehtävät venyttelytuokiot päätin alusta saakka toimittaa peilin edessä. Paidatta. Päätin tutustuani uuteen ulkomuotooni heti mahdollisimman mutkattomasti ja luonnollisesti. Pari ekaa kertaa peilin edessä olivat kieltämättä hiukkasen hämmentäviä, sillä ei siellä sairaalassa ollut tarjolla peilejä itsensä syynäilyyn. Toistuvat kehon tuijottelut ja tarkastelut tekivät kuitenkin pian tehtävänsä. Aika mutkaton ihminen tämänkaltaisissa asioissa usein olenkin, mutta kyllä se hieman yllätti, kuinka nopeasti koin tämän uuden rinnan ja tuoreet arvetkin omakseni. Tässä kohdassa aloin uskoa vahvasti, etten mitään suurempaa kriisiä uuden ulkomuotoni kanssa tulisi missään vaiheessa välttämättä kokemaankaan. Kolme viikkoa leikkauksen jälkeen huomasin suihkun jälkeen katsovani siteetöntä rintaani sillä silmällä, että Wow! Minähän näytän hyvältä. Tyyyväisyys. Tuollaista tunnetta en muistanut ehkä koskaan aiemmin kokeneenikaan rintani nähdessäni.
Leikkauksessa asennetuista kolmesta dreenistä (laskuputki, jonka kautta haavaeritteet pääsevät pois kehosta) sain kotiinviemisiksi yhden. Tästä hienosta "laukkumuodista" kirjoittanen enemmän myöhemmin. Tarkoitus oli päästä siitä viimeisestäkin riippakivestä eroon heti, kunhan eritys olisi alle 50 ml vuorokaudessa. Tämähän olisikin hoitunut helposti mittapussiin kurkkaamalla, jos vain dreeni olisi toiminut. Heti seuraavana päivänä suoritinkin vierailun omalle terveysasemalleni, sillä osastolta puhelimitse saamani ohje: "seurailet tilannetta" ei varsinaisesti minulle riittänyt. Terveysaseman hoitaja oli järjestänyt tilanteen kuten pitikin. Ennen kutsumistani huoneeseen hän oli hommannut paikalle myös henkilön, jolla oli osaamista kyseisestä asiasta. Tämä hiukkasen hälvensi turhautumistani siitä, että paria tuntia aiemmin varaamani aika oli reilusti myöhässä, ja ystävältäni pummitun kyydin ennätin jo lähettää pois. Ei ollut minusta kohtuullista istuttaa ystävääni kahden pikkuisen ihmisalun kanssa tuntitolkulla autossa odottamassa. Eväätkin oli varmaan syöty aikoja sitten. No, siinä sitä sitten dreeniputkea purettiin ja huuhdeltiin, minkä jälkeen toinen hoitaja totesi silmämääräisesti, että huuhteluveden ja eritteiden seoksessa erityksen määrä oli sen verran, että aika dreeninpoistoon voitiin varata seuraavalle päivälle. Jes!
Jotenkin oletin, että poisto hoituisi suit sait sukkelaan, kuten aiempienkin irroitus sairaalassa. Aika oli varattu samoille hoitajille, joiden kanssa edellisenä päivänä olin asioinut. Harmi vaan, että tämä asiantuntijahoitaja ei päässytkään paikalle, joten taas piti etsiä joku, jolla oli aiempaa kokemusta asiasta. Toimenpidehuoneessa kaksi hoitajaa valmisteli poistoa. Minä jännitin. Jostain sain tunteen siitä, että jotakin jännitettävää oli. Tikki saatiin pois, noin. Sitten putkesta kiinni ja veto. Mutta eipä se mihinkään liikkunut. Toisen hoitajan vuoro kokeilla. Ei mitään. Kertoivat, etteivät halunneet ottaa riskiä, että repisivät rikki puolen selän pituisen leikkaushaavan. Tarvittiin siis lääkäri. Hän saapui. Katsoi. Ei edes koskenut. Totesi, ettei osaa, ja pyysi konsultoimaan ylilääkäriä. Tunsin itseni yhtäkkiä jotenkin tosi spesiaaliksi ja fyysisesti paljon sairaammaksi kuin olikaan. Toki ymmärsin, että ei tämä nyt ihan päivittäinen juttu terveysasemilla ollut. Ja osaisivatpa sitten seuraavalla kerralla jo varmasti paremmin. Kiva, että pystyin olemaan hyödyksi, vaikka aika hyödytön olo muuten viime aikoina oli ollutkin. Tuona aikana ennen kuin konsultaatio-ohjeen mukaan alettiin toimia ympärillä oli ollut vähän sitä sun tätä. Apua oli hoitajiltani tultu kyselemään useampaan otteeseen, käytävässä pyörynyt nainen oli tuotu viereiselle potilaspaikalle, ja hänen pientä taaperoaan oli yritetty parhaan mukaan rauhoitella. Joku vanhempi herrakin taidettiin huoneeseen tuoda. Ja koko tämän ajan mitään peittämättömät "verhot" olivat liehuneet ja vetäytyneet ympäriltäni sivuun monta kertaa käytäviin avoimien ovien iloisesti heiluessa huoneen seinustoilla. En minä pienistä hätkähdä, mutta tässä kohtaa teki mieli itkeä. Keho leikeltynä, henkisesti ja fyysisesti puolialastomana, haavoittuvaisena siinä törötin kaiken kansan nähtävillä. Ei ainakaan omanarvontuntoni tässä kohdassa vahvistusta saanut, vaikka empaattinen hoitaja kovasti vallitsevaa tilannetta pahoittelikin. Konsultaatiopuhelun jälkeen hoitajat tekivät työtä käskettyä; dreeni vedettiin rohkeammilla voimilla irti. That´s it. "Käsilaukkuni" sisältöineen jätin huojentuneena terveysasemalle. Tällä kertaa toisen ystäväni ja hänen pienokaisensa odotusaika autossa ei onneksi ollut kestänyt yhtä kauan kuin edellisenä päivänä. Mutta miten voikaan olla vaikeaa avun pyytäminen? Jopa tilanteessa, jossa on ilmiselvää, että ihminen apua oikeasti tarvitsee. Jokin suomalainen "en halua olla vaivaksi" -geeni on pakko olla olemassa. Tämän geenin vaikuttaessa sisuunnuin, ja lähdin jo seuraavana päivänä varovasti kokeilemaan autolla ajoa. Ja kyllähän se siitä pikkuhiljaa lähtikin sujumaan.
Sairaalassa alkaneet tuntemukset (tai tunnottomuudet) leikatun puolen kädessäni alkoivat voimistua. Hyvin erikoinen on se tunne, jossa toisaalta jokin kohta käsivarressasi/kainalossasi/rinnassasi/selässäsi tuntuu kosketusaralta, kun taas parin sentin päässä on alue, joka ei tunne mitään. "Hermosiritys", se tunne, kun olet lyönyt kyynärpään hermosi johonkin, vaelsi olkapään ja kyynärpään väliä joskus tuntitolkullakin taukoamatta. Onneksi tämä ei ollut varsinaista kipua, joten sietäminen oli siinä mielessä helpompaa. Kipuja ei ollut juuri muuallakaan, joten uskalsin jättää kaikki särkylääkkeet pois jo muutaman päivän jälkeen kotiutumisesta. Tähän päätökseen saattoi tosin vaikuttaa myös se, että halusin viikonlopun sushipäivällisellä nauttia pari lasia ansaitsemaani samppanjaa, joka ei kuulemma oikein tule toimeen samassa kropassa Panadolin kanssa.
 |
| Sushi ja samppis. Niin myötä- kuin vastamäessä. |
Ensimmäiset päivät kotona täyttyivät pienistä askareista. Joka päivä tein pienen pyrähdyksen pihalla; ensin tepastelin vain taloyhtiön ympäri, mutta pian laajensin reittiä lähimetsän lenkkipolullekin. Sairaalassa kyljestäni loitonnettuna pitämääni kättä aloin pikkuhiljaa yrittää saada normaaliasentoihin, mikä ei kuitenkaan ihan helppoa ollut, kun tuntui, että kannoin kainalossani tennispalloa. Tämä tennispallo alkoi jossain vaiheessa pienentyä superpalloksi, ja fyssarilta kuulin parin viikon jälkeen, ettei kainalossani oikeasti mitään palloa edes ollut. Tai no, kulkeehan se kieleke sitä kautta tietenkin. Kyseessä oli kuulemma ennen muuta kainaloalueen osittaisesta tunnottomuudesta johtuva aivojen harha. Kaikkea sitä oppii, kun tajuaa kyselemään lähteä. Kättäni otin käyttöön arjen askareisiin parhaani mukaan. Loistavaksi treeniksi niin kädelle kuin pääkopalle osoittautui soittaminen. Aiemmin syksyllä ostamani ukulele oli kuin olikin tullut hommattua tarpeeseen, ja pianon koskettimia tapaillessani käteni pääsi liikkumaan rennosti ja huomaamatta niin sanotusti oikein. Myös laulaminen oli mainio tapa kuntoumisessa. Pitkän leikkauksen jäljiltä keuhkoni olivat aika heikossa hapessa, ja varsinkin aamuisin tuntui, että kykenin hengittämään vain murto-osalla keuhkojeni yläosista. Hengitystekniikka laulaessa otti luonnollisesti käyttöön suurempaa osaa keuhkoista, ja niin sitä jo muutaman päivän kuluttua huomasi, kuinka keuhkot alkoivat taas vahvistua. Piti vain osata valita biisit oikein, ettei herkillä ollessa tarvinnut laulamista silmäkulmien pyyhkimisen takia keskeyttää. Ensimmäisinä kotipäivinä myös kypsyi ajatus blogin perustamisesta siinä määrin, että uutta aluetta lähdettiin tällä saralla ottamaan haltuun.
 |
| Voimaannuttavia hetkiä ensimmäisellä pidemmällä kävelylenkillä lähimetsässä. |
Ensimmäinen kotiviikko meni pääosin helpottuneissa ja kiitollisissa tunnelmissa arjen pienistä asioista nauttien ja hetkessä eläen. Yhdestä suuresta koitoksesta oltiin jo mitä todennäköisimmin selvitty kunnialla. Toisella viikolla onneton harhauduin Kanta.fi-sivuilla muita asioita toimittaessani selailemaan potilaskertomuksiani. Jotenkin ajattelin sen olevan turvallista maaperää. Väärässä olin. Sivuille oli ilmestynyt leikkaustiedot poiston osalta. Muuten vaikutti ihan tutulta jutulta, mutta toiseksi viimeinen virke vetäisi maton alta ja lujaa: "Kainalossa joitakin epäilyttäviä solmukkeita." Tiesin patologin tutkivan solmukkeet, mutta myös sen, että tuloksia joutuisi himppusen verran kauemmin odottelemaan. Selvä. Se oli sitten siinä. Koska tutkimustuloksia ei vielä ollut saatavilla, päättelin loogisesti, että kirurgi oli nähnyt solmukkeissa jotain niin ilmiselvää, että sen oli pystynyt silmämääräisestikin toteamaan. Miksi kukaan ei ollut maininnut tästä sanallakaan?! Tästä alkaen aloin tuntea syöpää ympäri kehoani; milloin se kasvatti itseään varpaissani, milloin luissani, milloin aivoissani. Hyvä, etten nähnyt syöpäsoluja jopa verensokeria mitatessani pienissä veripisaroissa sormenpäissäni. Tuon vajaan viikon ajan ennen kuin jälkitarkastukseen pääsisin tunsin olevani kuin zombie ja taiteilevani nuoralla järjen menetyksen pelossa. Ihan turha oli edes yrittää olla läsnä missään tilanteessa minuuttia paria pidempään. Nyt ei kyllä pyöritty missään muualla kuin omassa ahtaassa, syöpäsoluin vuoratussa kuplassa. Matkalla Tuonelaan. Se siitä hengähdystauosta sitten.
Kommentit
Lähetä kommentti